Snautseri vs. Elmo, rotumääritelmä puntarissa luonteen osalta

Rotumääritelmän mukaan snautserille ”Luonteenomaista on eloisuus,johon yhdistyy rauhallisuus. Rodulle tyypillistä on hyväluonteisuus, leikkisyys ja voimakas kiintymys isäntään. Hyvin lapsirakas, lahjomaton ja valpas, ei kuitenkaan herkkähaukkuinen.”

Eloisuus, johon yhdistyy rauhallisuus

Allekirjoitan. Elmo on varmasti rauhallisemmasta päästä snautsereita, ei missään nimessä höseltäjä, mutta ehdottomasti eloisa, innostuva ja vauhtia rakastava koira. Se kykenee kuitenkin rauhoittumaan paikassa kuin paikassa, tilanteessa kuin tilanteessa (ainakin lähes). Kun mitään ei tapahdu, se seuraa ympäristöään valppaana mutta rauhassa. Ja kun tapahtuu, on tietysti heti oltava menossa mukana. Elmon energisyys ei ole ylitsepursuavaa ja se on helposti hallittavissa ja suunnattavissa toivottuun tekemiseen. Käyttökoiraksi potkua ei uskoakseni olisi tarpeeksi, perhekoiraksi ja leppoisaan harrasteluun sen sijaan aivan täydellinen pakkaus tältä(kin) osin.

Hyväluonteisuus, leikkisyys ja voimakas kiintymys isäntään

Ehdottomasti. Hyväluonteisuus on tokikin vähän epämääräinen käsite, mutta parempiluonteista koiraa saa kyllä hakea, mitä tulee koiran hyväntahtoisuuteen, sopusuhtaiseen temperamenttiin ja hermorakenteeseen. Leikkisyyttä vuosikkaalla riittää, se on selvä. Ja emäntä on kyllä jotain ihan muuta, eli yksi on ylitse muiden. Oma perhe ja tutut ihmiset ovat selvästi myös erityisen kiintymyksen kohteena.

Hyvin lapsirakas

Todellakin. Elmo on hyväntahtoinen ja vilpitön lasten kaveri. Etenkin perheen pienimmän, kohta 6-vuotiaan, kanssa Elmolla on ihan erityinen suhde. Meno on väillä hurjan näköistä, enkä valvomatta tokikaan jättäisi näitä pelehtimään. Mutta silmäni alla pyörivät niin ettei aina voi varmasti sanoa tietävätkö itsekään kumpi on lapsi, kumpi koira. Leikkiin kuuluu myös hampaiden käyttö (siis koira!!), mutta koskaan lasta satuttamatta. Enemmän vahinkoa koira saa aikaan potkimalla ja raapimalla, kynsistä on joskus joku jälki jäänyt muistoksi rajuksi äityneistä leikeistä.

Kuvista puolestaan näkyy mainiosti se, miten Elmo rakastaa seurata lasten touhuja ja ottaa niihin osaa. Ja tietysti koira on lasten paras lohduttaja, joka on ihan takuulla paikalla silloin kun murhe yltyy suureksi ja tarvitaan partainen kuono nojaamaan polvea vasten.

Lahjomaton ja valpas, ei kuitenkaan herkkähaukkuinen

Eh. Mitähän tuo lahjomaton tarkoittaa? Ruisleivänpalalla lahjottavissa ihan mihin tahansa, eli ei pidä tippaakaan paikkaansa. Mutta ehkä rotumääritelmän kirjoittaja tarkoittikin jotain ihan muuta? Valpas kyllä, kuten jo edellä kuvasinkin. Haukkumisen suhteen Elmo on oikein ideaali koira kaupunkiympäristöön. Se haukkuu ilmoittaakseen tulijoista, mutta ei missään nimessä haukuskele huvikseen tai ”turhille” asioille. Ihan hirveästi innosuessaan saattaa esim. riehuleikeissä haukahtaa, mutta pääsääntöisesti ei tuolloinkaan.

Vielä snautserikerhon sivuilta lainatun luonnekuvauksen mukaan: ”Kaikki snautserit ovat luonnostaan epäileväisiä, mutta oikea snautseri ei koskaan pelkää tai ole arka, päinvastoin se omaa aimo annoksen rohkeutta ja uteliaisuutta. Snautserin suojeluvaisto on voimakas, sen reagointi on nopeaa ja sen leuat varmasti vahvat, jos tarve vaatii.”

Luonnostaan epäileväinen, mutta ei pelokas tai arka vaan omaa aimo annoksen rohkeutta ja uteliaisuutta

No joo. Elmo on rohkea ja utelias, ei missään nimessä pelokas tai arka. Mutta jos snautserille on jaettu epäileväisyyttä, saati varautuneisuutta / pidättyvyyttä vieraita kohtaan, niin Elmo on jäänyt välistä. Elmo on erittäin avoin, RRRrrrakastaa ventovieraitakin monella ärrällä ja pelkkä katsekontakti saa hännän heilumaan vimmatusti. Ei ole koskaan suhtautunut yhteenkään ihmiseen epäilevästi, eikä kyllä liioin mihinkään muuhunkaan. Ellei lukuun oteta muutamaa mörköikään liittyvää säpsähdystä, joiden aiheuttajiin Elmo on aina rohkeasti mennyt tutustumaan ensireaktion jälkeen.

Snautserin suojeluvaisto on voimakas, sen reagointi on nopeaa ja leuat varmasti vahvat

Suojeluvaistosta ei ole vielä näkynyt merkkiäkään ja on tietysti erinomaista, ettei sitä vaativia tilanteita ole nuoren koiran kanssa jouduttu kohtaamaan. Reagointi on nopeaa – joo, saa se tarvittaessa kärpäsen melkein kiinni ja leuat ovat toki vahvat ja koira rakastaa retuuttaa, purra, roikkua ja taistella kaikesta hampaisiin tarttuvasta.

Että kyllä mulla pesunkestävä snautseri on, omine persoonallisine piirteineen. Ei ehkä ihan jokaista pilkkua myöten klassisin rotumääritelmän edustaja, mutta täydellinen snautseri juuri minulle, juuri nyt <3.

Advertisement

Paluu blogitauolta – partasuu 13kk

Hui kauhistus! Kesä tuli, kesä meni ja syksykin on jo pitkällä. Elmo on edelleen hengissä, vaikka kirjoitusblokki onkin vaivannut omistajaa pahan kerran. Lueskelin innolla omia vanhoja juttujani ja pakkohan kuulumisten kirjoittelua on jatkaa, jos ei muuten niin siksi että on myöhemmin mitä muistella.

Pelkäämäni ensimmäinen murkkuikä ei joko ole vielä alkanut tai sitten se on päässyt livahtamaan ohi lähes huomaamatta. Jonkinlaista pientä korvien kadotusta on ajoittain ollut ilmassa. Samoin koirapuistossa Elmo on alkanut kurittaa nuorempiaan – ja tämän vuoksi puistoilut ovat nyt tauolla. Muuten jäpikkä on ihan entisensä, hyväntahtoinen pikkupoika ilman pienintäkään äijämäisyyttä. Saa nähdä mitä seuraava vuosi tuo tullessaan. Puolentoista-kahden ikävuoden paikkeilla voi olla odotettavissa haasteita, mutta tämän koiran kanssa en odota varsinaisia ongelmia ilmaantuvan, sen verran letkeästi meillä hommat sujuvat.

Nyt siis luvassa pitkästä aikaa postauksia, ainakin Elmon luonteesta suhteessa rotumääritelmään ja tietysti meidän kahden puuhasteluista.

Askelmerkkejä

Muistiin muutamia arkitottelevaisuuden askelmerkkejä:

Arkitottelevaisuus on tällä hetkellä niin hyvällä tolalla kuin voin sen ajatella tässä vaiheessa olevan. On lyhyempi lista kirjata niitä asioita, jotka vielä vaativat petraamista, mutta aloitan silti kehuilla.

– Yksinolo. Elmo on päivät yksin kotona stressaamatta. On omalla aidatulla alueellaan (häkki + aitaus -yhdistelmä, joka täyttää eläinsuojelulain vaatimukset!), eli ei ole mahdollisuuttakaan tuhota mitään arvokkaampaa, mutta sielläkään ei ole tuhonnut kuin vessapaperirullan hylsyjä. Eli todennäköisesti nukkuu ja mahdollisesti seurailee kissojen touhuja. Yöt nukkuu. Pissavahinko tulee loppupäässä yksinoloa, eli kun heräilee eikä pääse riittävän pian ulos.

– Ulos lähteminen ja kotiin tuleminen. Täysi kymppi! Ei hösellä lähdettäessä vaan seisoskelee rauhassa odottamassa että saan kamppeet valmiiksi. Ei ryntää ovesta ilman lupaa vaikka se jäisikin lapsilta auki. Kotiin tullessa odottaa tarvittaessa luvan tulla sisään. Eli saan rauhassa hakea pyyhkeen valmiiksi koiran istuessa oven ulkopuolella.

– Hihnakävely. Kaksin kävellessämme erinomaista, isommalla porukalla vähän levottomampaa. Kontaktia pitää päivittäin aktiivisesti vahvistaa, muuten ympäristö vie kaiken huomion. Kiinnostuu ajoittain ohikulkijoista, mutta tuntee käskyt ohi tai anna olla ja seuraa vain katseellaan. Lapset kiinnostavat, mutta samalla tavalla osaa ohittaa käskyllä. Koirien ohitukset erinomaisella tolalla, myös ja erityisesti räksyttävät koirat ohittaa hakien minulta  palkkaa intensiivisesti (vaatii toki useimmiten käskyn ”täällä” tai ”ohi” ja minulla on AINA nameja näiden tilanteiden varalta mukana). Osaa kädellä näyttämällä siirtyä tien reunaan/nurmikolle (kummallekin puolelle). Kadun ylitykset ”yli” -käskyllä, jolla myös vaihdetaan pyörätiellä kävellessä puolta. Tokihan hihnassa tulee sinkoamisia lentävien lehtien perään ym. yllätyksiä, mutta jos näin ei himpun vajaa 7-kuisella olisi niin voisi olla jo huolissaan 😉 . Ohittavat autot saavat edelleen säikkymään, mutta ilman mitään minulle aukeavaa logiikkaa. Eli joskus ei välitä mitään, joskus reagoi pienesti (esim. menee ”kasaan”) ja joskus jopa pyrkii pakenemaan poispäin autosta.

– Lasten kanssa viihtyy ja on pääasiassa nätisti. Luulee olevansa yksi lapsista eikä tajua, että lapset eivät halua joka leikkiin nelijalkaista kaveria. Rakastaa juosta lasten kanssa, eikä yritä hyppiä tai näykkiä (ja siksi olen sallinutkin tämän huvin sekä lapsille että koiralle – viimeksi tänään kirmasivat ulkona kilpaa). Lapsia uskoo jos haluaa, mutta mitään auktoriteettiä lapsilla ei ole koiraan nähden (vrt. edellä – Elmo on mielestään yksi lapsista). Vieraiden lasten kanssa en tietenkään anna leikkiä samalla tavalla.

– Tervehtiminen. Öööö. Tämän nyt arvasin jo pikkupentuna. Kotiväen osaa tervehtiä nätisti – saattaa nousta takajaloille, mutta ei hypi päin ja uskoo käskyä ”alas”. Mutta vieraat, vieraat… Ovelle ryntää haukkuen ja tämä on ok. Ovi aukeaa vasta kun istuu hiljaa haukkumatta aloillaan. Sen jälkeen onkin kohta, jossa meillä on vielä opettelemista. Kun vieraat on I HA NI A! Ne ihmiset, jotka osaavat tulla sisään huomioimatta koiraa saavat ihan kohtuullisen hillityn vastaanoton. Mutta auta armias vieraita, jotka antavat huomiotaan… No, hyppipomppinaamanpesushowhan siitä tulee. Olen alkanut harjoittelemaan tilanteita luopumisen kautta ja töitä riittää vielä. Parempi kuitenkin näin päin, että koira on toodella avoin ja onnellinen kaikista ihmiskontakteista.

– Autossa matkustaminen ja odottaminen. Ei ongelmia. Hyppää käskystä takaboksiin ja sieltä pois (nostan kyllä useimmiten vielä alas). Ei metelöi, saattaa hiukan inistä jos näkee toisia koiria ulkona. On odottanut pieniä hetkiä autossa, eikä ole jäänyt kiinni vinkumisesta / haukkumisesta, hajottamisesta tms. Eli seurailee vain ympäristöä. On toki onnessaan kun väki palaa autoon, mutta ei järjestä mitään kohtausta.

– Luoksetulo. Vauhdikas ja toistaiseksi varma. Paitsi silloin, kun päättää karata pihalta tsekkaamaan onko naapurin koira tavattavissa… Alan oppia olemaan kutsumatta silloin kun peräpää näkyy, se on turhaa. Hetken päästä kun vislaan niin koira kyllä tulee (ellei saanut parempaa seuraa).

– Käsittely. Kaikki sujuu: turkinhoito, hampaiden roplaus, kynsien leikkuu. Minun toimestani, mutta näköjään myös vieraamman antaa käsitellä ihan kivasti. Suihkusta ei erityisemmin nauti, mutta käyttäytyy asiallisesti. Pyyhkeeseen kuivaamista RRrrrakastaa, ja siinä on välillä vähän turhankin paljon intohimoa mukana.

– Ruoka. Ei kerjää. Saattaa kyllä makailla syödessämme pöydän lähistöllä, mutta ei häiritsevästi eikä todellakaan kerjäten. Keittiössä olen opettanut, että jos jotain tippuu, sitä ei saa rynnätä rosvoamaan vaan minä tsekkaan onko se syötävää ja annan sitten joko luvan tai siivoan aarteet parempaan talteen. Tämä on tärkeää, koska lattialle voi tippua myös ei syötäväksi kelpaavaa tavaraa (vaikka xylitolia tai polttavan kuumaa ruokaa).

– Kissat. Niin, kissat. Sanotaanko nyt näin, että Elmon läheisyydenkaipuu on suurempaa kuin kissojen, ja ihan vähän se taitaa myös nauttia kissojen härnäämisestä. Kissat pitävät sen kyllä kurissa, mutta minä en pidä siitä että kissojen perässä kurkotellaan sohvalle, ruokapöydälle tai jopa tiskipöydälle. Kissojen käydessä kuumana on parempi laittaa Elmo seuraamaan tilannetta omaan häkkiinsä, jotta homma ei mene ihan kaaokseksi. Kun kuitenkin kissojenkin on saatava omat leikkihetkensä viettää…

Mitähän vielä? Tässä ehkä olivat ne tärkeimmät. Näin siis homma toimii minun kanssani – pitääkin joku kerta haastatella perheen miesväki ja kysellä miten koira toimii heidän kanssaan kun en ole paikalla.

Arki Elmon kanssa on siis pääsääntöisesti täysin sujuvaa, helppoa ja stressitöntä. Pohjat on nyt tehty ja odotellaan miten murkkuikä sekoittaa pakkaa. Tilapäinen takapakki on todennäköinen, mutta suhtaudun tähän luottavaisin mielin. Olen oikein tyytyväinen arkikäytökseen jo tällaisenaan, ja tästä voi vielä iän myötä helposti petrata noita muutamia heikompia osa-alueita. Voin siis olla todella tyytyväinen – kyseessä kuitenkin ovat ne kaikkein tärkeimmät koiralle opetettavat asiat, sillä niiden kanssa elellään joka päivä koiran koko loppuelämän ajan.

Jälkistartti

Huomaan toimivani kovasti hetkessä ja toimivani varsin suunnittelemattomasti. Ei kovin hyvä yhdistelmä koirankoulutuksessa. No, tänään joka tapauksessa sain taas idiksen ajaessani autolla Elmo takaboksissa sulan pellon ohi. Ei tuulta, pellon pinta märkä mutta ei ihan vetinen. Nameja taskussa. Oli pakko pysähtyä, tekemään noin kolmen metrin mittainen jälki ihan vain viritelläkseni koiraa touhuun. Pelto oli vetisempi kuin kuvittelin, mutta vain askeltaessa, eli jäljet eivät jääneet upoksiin. Mittailin maastosta muutaman merkin jotta löytäisin jäljen myöhemmin uudelleen (erottuihan se pellosta lähes katsomattakin, mutta ihan varmuuden vuoksi…). Sitten ajeltiin kotoa hakemaan valjaat ja palattiin takaisin. Jälki ehti vanheta noin 20 minuuttia, jonka arvelin riittävän.

Otin Elmon 1,5 metrin päähän jäljestä, vaihdoin hihnan kiinni valjaisiin. Pari askelta ja komento ”istu”. Rauhallisesta istumisesta vasemmalla kädellä viittaus eteen alas kohti jälkeä ja kehoitus ”jälki”. Elmo lähti heti eteenpäin ja löysi maasta jäljen hajun, ja heti perään ensimmäisen namin. Hienoa! Kuljin ehkä liiankin lähellä halutessani varmistua, että saan koiran heti palautettua oikeaan toimintaan jos se ryhtyisi kiinnittämään huomiota muualle. Mutta hienosti se lähti etenemään ja työskentelemään nenää käyttäen ja rikkoutunutta maata haistellen. Nosti välillä nenän irti ja tutki ilmasta jäljen vierusta (olisiko ilmassa kuitenkin ollut vielä hajuja, eli jälki liian tuore?), mutta palasi siitä itsekseen takaisin jäljelle. Parissa kohtaa lähti haistelemaan edelliselle askeleelle, mutta ei lähtenyt pyörimään tai pyrkimään takaisin päin vaan lähti uudelleen eteenpäin. Pätkä oli lyhyt ja Elmo jaksoi hyvin työskennellä tiivisti alusta loppuun. Vikalla askeleella oli pari namia enemmän ja ne syötyään Elmo sai minulta kehut ja taskusta loput namit herkuteltavaksi. Sitten hihna kaulapantaan ja autolle.

Olen kyllä tosi tyytyväinen. Siihen, että Elmo työskenteli rauhallisesti ja kunnolla nenää käyttäen, pyörimättä ja rynnimättä. Ensi kerralla on turha tehdä vieri viereen askellusta. Eli seuraavan jäljen teen niin, että toisen jalan kanta osuu edellisen askeleen varpaiden kohdalle. Nyt olisi hyvä päästä tekemään muutamia helppoja jälkiä noin pari-kolme kertaa viikossa, jotta Elmolle jää jälkityöskentelyn idea hyvin mieleen.

Hyytävä molskahdus

Pitkän päivän illansuussa teimme Elmon kanssa pienen iltakävelyn läheiselle pellolle. Seutu on minulle tuttu jo lapsuudestani, siellä olen ulkoiluttanut koiraa jos toistakin. Paikka on hyvä koiran vapaana juoksuttamiseen, koska näkyvyys on joka suuntaan hyvä, ja tiesin että pellolla kulkevan puron toisella puolen harvoin näkyy koiranulkoiluttajia. (Niin – tiedän, että koiraa ei saa pesintäaikaan pitää vapaana, mutta tosielämässä ilman pelto- tai metsäspurtteja on aika äärimmäisen hankalaa saada nuorelle koiralle terveen kasvun eväät ilman säännöllistä korvat levällään kirmaamista ilman, että koiran on pakkososialisoitava koirapuistossa.)

Sinne siis. Elmo säntäsi vapaaksi päästyään hillittömään hepulijuoksuun. Snautserin omistajat tietävät, miten snautseri juoksee – välillä jopa kovempaa kuin jaloista pääsee. Eikä siinä menossa pennulla ihan aina pääkään pysy mukana. Hunsvotti paineli siis isoja kaarroksia, teki äkkijarrutuksia lentäen puolivoltin itsensä yli. Nauratti. Kunnes yksi kaarros ei kaartunutkaan samassa kulmassa puron kanssa. Ja pläts! Koira molskahti puroon, dippasi kokonaan pinnan alle, nousi näkyviin – ja olisittepa näheet sen ilmeen! Vastarannan penger oli hiukan pysty ja Elmo joutui hetkisen seisomaan nakuksi ajeltua vatsaa myöten vedessä ennen kuin sai ponnistettua itsensä rannalle. Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki: nyt olikin sitten mamma tois puol jokkee eli väärällä puolella puroa. Pohdin hetken lähdenkö kiertämään takaisin kuivalle ylityspaikalle. Mutta riskinä oli se, että koira hätääntyy ja sinkoaa juoksemaan ihan minne sattuu. Elmo mittaili puroa katseellaan, samoin minä. Kutsuin, koira arpoi. Käänsin selän ja kannustin, koira arpoi. Ja hyppäsi – molskis! Eihän se hyppy kantanut rannalle saakka vaan Elmo kastui uudelleen, tällä kertaa kuitenkin ponnistaen samalla vauhdilla itsensä ylös. Ja voi uitettu koira sentään. Juuri trimmattu koira, jolla ei ole mitään suojaa paljaan nahan päällä, viileässä kevättuulessa. Annoin koiran juosta vapaana niin pitkään kuin mahdollista – se kieri heinikossa ja yritti kaikin tavoin saada edes parrasta tippuvan veden pyyhittyä jonnekin.

Onneksemme olimme lähellä kotia. Kylmä pennulla oli, ja se loikki koko matkan hihnassa kuin pillastunut sonni konsanaan. Kyllä maistui lämmin suihku ja pyyhehieronta tämän seikkailun jälkeen. Kuvaa en iljennyt palelevasta, uitetusta koirasta ottaa, mutta ilme oli vielä lämmittelynkin jälkeen hieman surkea.

Elmo ei todellakaan ole tähän saakka ollut mikään vesipeto. Suihkussa käy ihan nätisti, mutta vesilätäköt se kiertää ulkona mahdollisimman kaukaa. Eikä märällä säällä ulkoilu ole ollenkaan kivaa (ennen kuin on jo riittävästi kastunut, sitten ei enää haittaa). Saapa nähdä miten innokkaasti Elmo tekee kesän tullen tuttavuutta luonnonvesiin tämän kokemuksen jälkeen…

Pulloharjasta… kuinka karvaturrista kuoriutuu snautseri

Hiljaista on pidellyt blogin kanssa. Suurin syy siihen on ollut parin viikon iltapuhteet: päädyin olosuhteiden seurauksena ja lopulta hetken mielijohteesta ryhtymään Elmon turkin nyppimiseen itse. Ja oli muuten urakka! Ensimmäisen illan jälkeen sormet olivat kovat ja kosketusarat. Pari päivää kevyempää nyppimistä ja hommaa pystyi taas jatkamaan kunnolla. Ja sitä riitti. Ja riitti. Ja riitti. Katselin kuvia ja luin ohjeita, pähkäilin minne saakka mistäkin uskaltaa nyppiä ja taas nypin, nypin, nypin. Huh! Lopulta kahden viikon jälkeen koira oli päässyt nypittäviltä osin peitinkarvoistaan. Elmon pohjavilla osoittautui tosi runsaaksi huolimatta siitä, että olen ihan säännöllisesti, siis vähintään viikottain, poistanut sitä pohjavillakammalla. Peitinkarvan nyppimisen jäljiltä koira oli epätasaisen laikukas ihon vilkkuessa sieltä täältä läpi – eniten päälaelta ja korvista sekä kyljistä.

Sain lähistöllä asuvan tutun snautseristin hoitamaan homman loppuun. Sitä ennen kampasin ja nyhdin vielä pohjavillaa irti niin paljon kuin sain. Jotain irtosi, mutta paljon sitä vielä jäi. Uutta karvaa ei vielä ollut näkyvissä, joten päädyimme ajelemaan pohjavillan kauttaaltaan siistiksi. Ajeluun ja saksitöihin meni vielä puolisentoista tuntia. Ja sieltähän se alkoi kuoriutua, koira karvojen seasta. Tiesin, että muodonmuutos on iso, mutta vaikeaa sitä oli etukäteen uskoa. Voi hurja!

Jälkikäteen voin kiitellä itseäni siitä, että olen panostanut tosi paljon koiran käsittelyyn pöydällä (ja kiitos muuten pöydän lainasta trimmaajalle!). Elmo jaksoi koko 1,5 tuntia olla kärsivällisesti käsiteltävänä, eikä edes stressannut yhtään tilannetta vaikka ihminen olikin outo eikä koneen käyttöä olla harjoiteltu. Voin vain kuvitella millainen urakka pöydällä oloon ja käsittelyyn totuttamattoman koiran trimmaus on, kun tämän yhteistyökykyisenkin kanssa aikaa ja vaivaa paloi hurjan paljon.

Mmm.. niin, ja niitä ennen ja jälkeen kuvia, saamanne pitää.

Ennen (kuva helmikuulta)

Ja jälkeen:

Onhan tuo vielä ilmeeltään ihan vauva, mutta pulloharjaksi Elmoa ei kyllä voi enää nimittää. Komea parranalku!

Temppuja!

Olen ottanut myös sisällä käyttöön reseptin, jolla pyrin vaikuttamaan ulkona katoavien korvien ongelmaan. Lääkkeenä on yhteinen puuhastelu, ts. koiran ja minun välisen suhteen lujittaminen ja samalla tietysti kontaktin vahvistaminen. Ja mikäs sen mukavampaa kuin opetella hauskoja pikku temppuja.

Tällä hetkellä työn alla, eli jonkunlaisella mallilla ovat:

”Pyydä” – koira istuu etutassut ilmassa.

”Kurkkaa” – koira asettuu ohjaajan takapuolelta etuosa ohjaajan jalkojen väliin ja ottaa sieltä katsekontaktin. Pitää asennon ohjaajan kävellessä.

”Läpsy” – läppää tassulla kun ojennan käden kämmenpuoli ylöspäin (”low five”). Yläfemmaa voisikin alkaa harjoitella seuraavaksi.

”Tanssi” – seisoo takajaloilla ja pyörii ympäri. Tällä hetkellä tukee yhdellä tassulla kohotettuun käteen, jollla ohjaan ympäri (eli tanssitaan yhdessä 😀 ). Voimat ja tasapaino eivät vielä riitä pitkään kahdella jalalla seisomiseen.

”Kieri” – tätä harjoiteltiin vasta tänään. Tarvitsee namilla / kädellä ohjauksen, mutta selvästi alkoi hiffata jo.

”Kylki” – kylkimakuulla aloillaan makaaminen, tämä käytössä trimmipöydällä, mutta voisihan tämän opettaa tempuksi käskyllä ”kuole” 😉

Elmon kanssa on hurjan hauskaa opetella temppuja. Se oppii nopeasti, tekee namin eteen vaikka sata toistoa jos vain jaksan pyytää, ja näemmä myös muistaa erittäin hyvin kerran oppimansa. Tuon läpsy-tempun kun opetin varmaan yli kaksi kuukautta sitten enkä ole kertaakaan tässä välissä tehnyt – ja niin vain koira muisti heti!

Autotrauma ja sen karistaminen

Elmolle on jäänyt taannoisesta auton alle jäämisestä lievää autosäikkyyttä. Reagointi laimeni aika nopeasti onnettomuuden jälkeen, ja olenkin sen takia ajatellut toiveikkaana, että loppukin ehkä häviää itsestään ajan myötä. Mutta nyt, kun mörköikä lähestyy, ovat lähikaistalla ohi ajavat autot alkaneet aiheuttaa pahenevaa pakenemista ja poukkoilua. Autojen näkeminen ei aiheuta mitään reaktiota, vaan läheltä ohi ajavan auton ääni on se mistä kiikastaa. Mitä isompi auto, sen isompi reaktio. Aika siis tuskin ongelmaa poistaa ainakaan kokonaan. Ja vaikka pieni säpsyily ei arkea haittaakaan, en voi olla varma millaiseksi ongelma muodostuu myöhemmin.

Eli ongelman kimppuun. Koiralle on siis sisään rakentunut reagointitapa ohi ajavaan autoon. Reaktio on epätoivottu, mutta sitä ei tietenkään voi poistaa kieltämällä, koska koira ei yksinkertaisesti mahda toiminnalleen mitään. Ratkaisuna on siis tehdä auton ohi ajaminen miellyttäväksi tilanteeksi ja muuttaa siten koiran mielestä ikävä kokemus ja siihen kiinnittynyt reaktio. Koulutuskielellä kyseessä on vastaehdollistaminen.

Vastaehdollistamisen alkuvaiheessa koiran voi palkita vaikka se reagoisikin epätoivotusti – toisin kuin äkkiseltään ajattelisi, palkkaaminen ei lisää epätoivottua reaktiota ärsykkeeseen vaan se muuttaa koiran mielessä negatiivisen ärsykkeen positiiviseksi ja sammuttaa sitä kautta epätoivottua käytöstä (tässä muuten hyvä video aiheesta!). Aloitimme tänään päiväkävelyllä Elmon hypähdettyä kaksi kertaa penkkaan takaa tulevan auton huristaessa ohi. Pyysin koiran pysähtymään ja jäin odottamaan seuraavaa autoa. Naksautus ja nopea nami ajoitettuna mahdollisimman tarkkaan sille hetkelle, kun tiedän olevan kriittinen hetki koiralle. Toistoja, toistoja ja toistoja. Olimme sen verran penkereen puolella, että Elmo vielä reagoi autoihin, mutta hillitysti, ts. kevyellä säpsähdyksellä tai pienellä levottomalla liikahduksella. Teimme muutaman toiston, kävelimme pienen matkaa eteenpäin, pysähyimme taas kun näin auton lähestyvän. Naksutin sekä viereisellä että vastakkaisella kaistalla ohi ajavat autot. Ehkä kymmenen auton jälkeen huomasin ensimmäisen kerran, että Elmo alkoi katsoa lähestyvää autoa ja sitten minua – se siis hoksasi jo, että lähestyvä auto tarkoittaa läehstyvää namia! Samoihin aikoihin koiran reagointikin alkoi olla jotakuinkin huomaamatonta tai nollassa, riippuen ohi ajavan auton vauhdista (ja siis äänen voimakkuudesta). Toistoja tuli yhteensä ehkä kolmisenkymmentä, sitten namit loppuivat. Loppuvaiheessa Elmo ei reagoinut enää muihin kuin pariin pakettiautoon, jollainen kolariautokin oli. Pääsimme mielestäni oikein hyvälle alulle, nyt vain pitää jatkaa joka ikisellä ulkoilukerralla ja pitkään.

Tarvitaan siis paljon toistoja ja paljon nameja. Olen keksinyt riittoisan ja edullisen namisekoituksen, kas tässä: Pieniksi kuutioituja lihanpaloja (käytän broilerin sydäntä) ja pieneksi kuutioituja leivänpaloja (esim. ruispalat, kaurapuikulat tms. paremmin koossa pysyvä palaleipä) laitetaan n. suhteessa 40/60 samaan pussiin. Puristellaan lihoja ja leipäkuutioita pussin sisällä niin, että leivät mehustuvat ja maustuvat lihan makuisiksi. Näin leivistä tulee hiukan kosteita ja niissä on hyvä lihan tuoksu – menevät täydestä ja sekoituksesta tulee kevyt, edullinen ja riittoisa.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse

Nimittäin hihnakävelyssä. Tajusin yhtäkkiä, että superhienosti hihnassa kulkenut pentu onkin vaivihkaa ominut huonoja tapoja. Nenä maassa, hihnanmitan äärirajoja hakien, kiinnostus jossain ihan muualla kuin omistajan tekemisissä. Miten se voikin tapahtua niin huomaamatta? No, peilihän se auttaa tässäkin. On nimittäin edelleen niin, että ei se metrien määrä vaan laatu. Tässä tullaan siihen, mikä koiran kanssa taitaa olla kaikkein vaikeinta: kriteeristä kiinni pitäminen. Helppoahan opettaminen on, mutta sen jälkeen pitäisi jaksaa pitää oikeaa käytöstä yllä – ei vain viikkoja ja kuukausia, vaan koko koiran eliniän. Ikäkin tekee  selvästi tehtävänsä: 6 kuukautta täyttävän koiran mielestä hajumaailma alkaa olla aiempaa kiehtovampi ja selvästi pientä epävarmuuttakin alkaa ilmaantua – koira pohtii pitäisikö pöhähdellä, olisinko isompi jos vähän haukahtaisin.

Eli nyt sitten askel taaksepäin: Lyhyitä hihnakävelyitä kontakita, kontaktia ja kontaktia vahvistaen. Taskut täynnä nameja ja peukalo naksuttimella. Liikunnantarve täytyy tyydyttää jollain muulla konstilla. Koirapuistoon en tohdi nyt viedä, kun toiset koirat nostattavat selvästi uudenlaisia tunteita. Eli tuttua koirakaveria kiusaamaan ja maastoon kirmaamaan. Eikä tuo lopulta ihan hirveästi liikuntaa kaipaakaan, vaan ennen kaikkea juuri sitä aivotyöskentelyä, jota nuo lyhyet kontaktiharjoituskävelyt ja pienet kotona puuhastelut antavat koko lailla sopivasti.

Uskomaton aamiaisepisodi

Tätä tarinaa on pohjustettava hiukan. Koirani on ahne. Se on valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseen vaikka vain murusen ruisleivänkulmaa. Koskaan se ei ole jättänyt mitään syömättä ja onpa tuo tavattu tavoittelemasta ruokaa myös keittiön pöydältä. Elmolla on kuitenkin aina ollut merkille pantavan vahva pyrkimys tehdä asiat oikein – siis siten kun minä tarkoitan. Pennun eilinen temppu kuitenkin löi leuan alas hyvä ettei tipahtanut kokonaan:

Elmolla oli aamuruuan aika. Nälkäinen, riehuhepuloiva koira, tiedättehän. Ruuan turpoamista odotellessaan malttoi tuskin nahoissaan pysyä. Aamuni oli hiukan kiireinen, niinkuin nyt lapsiperheessä tahtoo olla. Istutin koiran, laitoin kupin lattialle. Ehdin odotella vain pikaisen katsekontaktin, annoin luvan ”Ota” ja lähdin jatkamaan askareitani. Sen verran silmäkulmastani ehdin nähdä, että koira nousi istumasta ja laski päänsä kupille. Touhuilin aikani toisessa huoneessa, laitoin pyykkiä kuivumaan ja mitä lie.

Lopulta matkani kulki kupin ja koiran ohi. Kiinnitin huomion oudossa paikassa istuvaan koiraan – kas kun se on jäänyt tuohon, ihan kuin yrittäisi viestittää, että vielä on nälkä. Höpsö. No mutta perhana! Kupissahan on koskematon ruoka. Koira isutuu vieressä ja odottaa lupaa saada syödä! Täysin epätodellista. Elmo ei siis ollut ihan varma oliko sittenkään saanut luvan syödä. Ja koska ei ollut varma, oli nostanut nenän kupista ja istunut takaisin odottamaan luvan saamista.

Voin kertoa, etten ihan tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Luvan annoin toki, ja nälkäisenä tuo ahmaisi eväänsä kiduksiin. Sanotaan, että snautserilla on tapana ajatella itse. Mutta että se pystyy ratkaisemaan epäselvän tilanteen itselleen epäedullisella tavalla – enpä olisi koskaan koirasta uskonut!