10-viikkoisen viikonloppu

Viime viikko meni melkoista haipakkaa palattuani loman jälkeen töihin. Elmo-parka joutui olemaan jo pitkiä päiviä yksin, joskin jäljistä päätellen pentu on kyllä nukkunut valtaosan yksinolajastaan.

Viikonloppuna otettiin sitten vähän takaisin siinä, missä arkena ehdittiin touhuta iltaisin vain lyhyitä aikoja. Perjantaina satoi lunta!! Siitähän riitti iloa pienelle parrakkaalle. Turkkiin, ja etenkin naamakarvoihin paakkuuntuva lumi vaan ei ollutkaan niin hauska juttu – ellei sitten oteta lukuun sitä lystiä, jonka hassu ilmestys emännälle tuotti. Elmon etenemistä lumessa oli myös hauskaa seurata: näytti siltä, kuin koira olisi kuullut jonkun pienen koppakuoriaisen kulkevan lumen alla. Kuono lumeen tökkien ja välillä päätä kallistellen Elmo tamppasi pihaa ympäri, ja lopulta oli sitten kuljettava vielä haistelemassa itse tallatut jäljet.

Lauantaina kävimme Elmon kanssa keskustassa, ja satuimme paikalle juuri parahiksi ihmettelemään toripäivän päätöstä. Oli nostolava-autoa, purkuaan rämiseviä rakennelmia, kiireisiä ihmisiä, pyöriä, pulkassa ohi kulkevia, kiljahtelevia lapsia ja kovaääninen kuorma-autokin. Seisoskeltiin siinä melskeen keskellä ihmettelemässä tovi, ja käytiin sitten vielä kävelemässä pieni kierros keskustan hiljentyneellä kävelykadulla. Naksutin ja namit mukana, tottakai! Elmo katseli toiveikkaana jokaista ohikulkijaa, josko joku innostuisi tervehtimään. Naksu ja nami aina kun malttoi seisoa paikoillaan tai kävellä hihnassa suoraan riippumatta siitä mitä tai kuka ohi pyyhälsi. Pääsin naksuttelemaan kauempana kiinnostusta herättäneitä koiriakin, olivat sopivan kaukana olemaan herättämättä minkäänlaisia intohimoja, mutta katsomisestahan namin saa ja niitä oli nyt helppo jaella.

Sunnuntaina sitten harjoiteltiin taas julkimatkustusta. Tällä kertaa hilpaistiin junalla Espooseen. Elmo sippasi aika pian junan lähdettyä viereen istahtaneen teinitytön lenkkarin viereen, ja nukkui lopulta kuin tukki ja malttoi juuri ja juuri heräillä junanvaihtoon. Toisessa junassa oltiinkin eteisosastossa, jossa riitti enemmän tapahtumaa ihmeteltäväksi. Pari pysäkkiä ennen määränpäätä vaunuun tuli toinen koira, jonka onneksi huomasin ja ehdimme siirtyä eteisen toiseen päähän. Elmo meni ensin ihan kierroksille, mutta kun toisen koiran omistaja fiksusti otti oman koiransa pois katsekontaktista, sain hyvin pian Elmon rauhoittumaan ja pääsin palkkaamaan. Ja sehän toimi. Jälleen kerran, naksu ja palkka toisen koiran nätistä katsomisesta – istuen tai paikalla seisten, hihna löysällä. Ensin Elmo haeskeli namia kädestäni tai minua katselemalla, mutta hyvin pian äkkäsi, että se onkin tuo toinen koira joka saa namit heltiämään. Lopulta Elmo rauhoittui täysin, ja saatoimme vaihtaa hiukan paikkaakin junavaunussa ilman, että Elmo olisi enää reagoinut levottomasti toiseen koiraan.

Perillä kävimme kylässä lapsiperheessä, jossa oli Elmoa vain 2 viikkoa nuorempi labradorinarttu. Tyypit pitivät ihan järjetöntä mekkalaa keskenään, ja pariin kertaan oli ihan pakko vähän rauhoitella tilannetta. Tosi vaikeaa arvioida kuinka pitkälle tällaisten pikkupikkupentujen voi antaa ottaa toisistaan mittaa – äänitehosteet olivat sellaiset, että jos kyse olisi ollut aikuisista koirista, olisimme kyllä luulleet keräilevämme ruumiita tapaamisen päätteeksi. Molemmat komensivat toisiaan melkoisen tasapuolisesti ja kävivät rähinöiden päälle kerta toisensa jälkeen uudelleen vaatimassa toinen toistaan leikkiin.

Loppupäivä menikin aivan järkyttävästä väsymyksestä toipuessa. Kyllä pikkupennusta on ihanan helppoa saada virrat pois!

Rennosti reporankana kylässä:

086

Huomenna pitääkin hakea apteekista Axilurit ja varailla kalenterista ja eläinlääkäristä sopiva aika rokotuksille. 12 viikon rajapyykki on jo ihan lähellä!

Junassa ja kaupungilla

Elmo harjoitteli tänään junassa kulkemista. Yhdistin pieneen, parin minuutin junamatkaamme keskustavisiitin paluujunaa odotellessa. Kantapään kautta piti oppia, että yksi iso uusi asia kerrallaan riittää. Paluujunaa odotellessa Elmo nimittäin oli jo ihan väsähtänyt, rauhaton, vinkuva ja turkkikin hilsehti. Stressin pukkasi kaikki uusi ja ihmeellinen.

Juna ei ollut koiralle juttu eikä mikään. Sisään ja ulos mentiin sylikkäin, mutta junassa sai olla vapaasti (hihnassa) lattialla. Namia antelin sekä junan tullessa laiturille että vähän väliä pitkin matkaa. Muuten yritin olla juttelematta tai noteeraamatta koiraa sen kummemmin – kun eihän junassa matkustamisessa ole mitään ihmeellistä.

Kaupungilla oli ihmisiä, joiden perään olisi tehnyt niin kovin mieli singahtaa. Namia naamaan, ja kun ihmisiä meni ohi puolelta ja toiselta, niin äkkiähän nuo unohtuivat. Muutama ohikulkija pysähtyi silittelemään ja sehän oli tietysti edelleen vain ihanaa. Yhden sedän rollaattori oli vähän jännittävä, kitisevine renkaineen. Hän jäikin sitten pyynnöstäni ystävällisesti aloilleen jutustelemaan hetkeksi ja Elmo pääsi hetkeksi pörräämään tuon oudon häkkyrän ympärillä, joka ihan kiltiksi kapineeksi osoittautui.

Keskustassa kävimme useamman kaupan eteisessä. Yhtä haitariliukuovea käytiin tervehtimässä useampaankin kertaan, se kun oli jumittavaa ja ääntä pitävää mallia ja siksi selvästi vähän jännittävä: Namia, namia, sisään, ulos, sisään, ulos. Yhden kaupan edustalla oli muutaman askelman ritiläportaat, nekin käytiin kokeilemassa pariin kertaan. Ikävältähän ne tuntuvat, etenkin kun pennun tassu on pehmeä ja pieni. Mutta sinnikkäästi Elmo kiipesi perässä kannustusta saadessaan, ja näin takuulla pientä ylpeyttä pennun silmäkulmassa sen jäädessä portaiden pälle hetkeksi patsastelemaan ennen laskeutumistaan perässäni maan kamaralle.

Takaisin juna-asemalle mennessämme Elmo tosiaan alkoi hepuloida, ryntäili hihnassa ympäriinsä. Todennäköisesti pissahätä oli jo kova, mutta kun ei tuo vielä osaa pissiä muualle kuin pihalle (ja ennen kaikkea sisään!). Siihen päälle väsy ja hurja määrä ärsykkeitä, eli homma vaan löi yksinkertaisesti yli. No, sylissä kuljetin hetken aikaa ja vika junapätkä menikin sitten jo ihan rauhallisesti. Niin, ja ennen autolle pääsyä pissakin tuli hienosti ihan vieraalle nurmikolle!

Nyt on sitten ollut pientä unen tarvetta ilmassa. Ensi kerralla ehdottomasti autolla keskustaan ja junamatkailun harjoittelu ihan erikseen. Jos vaikka junalla ”cityyn” ja siitä suoraan bussilla kotiin.

Maailmalla!

Elmo on päässyt vähitellen autoilun makuun, ja kun hihnakävelykin sujuu jo tarvittavat metrit, olemme aloittaneet myös maailmaan tutustumisen. Eilen vierailimme kuopuksen päiväkodilla, jossa lähinnä keskityimme vieraiden ihmisten tervehtimiseen. Päiväkodilla Elmo oli kuin kotonaan ja vieraat ihmiset olivat ainoastaan ihana, ihana asia.

Tänään kävimme työpaikallani, jossa arvelin olevan koiralle pienoisia haasteita: sähköliukuovia, sähköisesti avautuvia palo-ovia, hissi… hurjasti vieraita ihmisiä, kaikuva rappukäytävä ynnä muuta Elmolle aivan uutta ja outoa. Mukana oli kaiken varuilta ”palkkapötkö” ja herkkuna keitettyä broilerin sydäntä. Mutta ihan turhaan. Elmo tulla jolkotti perässäni sisään muina miehinä hyvässä ryhdissä ilman pienintäkään ihmetystä saati arkailua. Sähköovet olivat ihan maailman luontevin juttu, eikä hissikään jännittänyt. Työtiloihin päästyään Elmo säntäsikin ensimmäisen ohikulkijan mukaan ja touhotti tutkimaan ihmisiä ja ympäristöä taakseen katsomatta. Ihania ihmisiä, kahvihuoneesta pullanmuruja, taas ihania ihmisiä, uusia huoneita… Välillä hissiin ja kerroksen vaihto, ja sama uudelleen. Elmo paineli menemään ihan omillaan hakematta lainkaan turvaa minusta. Pentu kiersi varmaan 25 ihmisen halit ja sylit. Naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja, silmälaseilla ja ilman, ulkovaatteilla, sisävaatteilla, reppu selässä, korkkarit jalassa. Kaikki yhtä mukavia – kunnes pentu totesi, että nyt on ihailtu tarpeeksi ja lakkasi tervehtimästä ketään. Vielä kävimme omien työntekijöideni luona ihailtavana vähän rauhallisemmassa ympäristössä, ja siinä höpötellessämme pikkuinen simahti uuvahtaneena jalkoihini nukkumaan.

Taas kerran en voi kuin ihmetellä, kuinka mahtava otus minulla onkaan käsissäni! Ei pienintäkään stressaamisen merkkiä, sen sijaan aimo annos uteliaisuutta ja rohkeutta ikään ja kokoon nähden vaikka muille jakaa.

Jatkossa täytyy alkaa vaatia vierailta ihmisiltä (!) käytöstapoja, jotta Elmo oppii tervehtimään paitsi innolla ja iloisesti, myös nätisti. Tässä vaiheessa olen antanut vielä hyppiä ja nuolla kasvot, kun pääasia on ollut, että kokemukset ovat iloisia ja positiivisia. Tämä ei selvästikään ole ongelma, joten nyt voimme alkaa keskittyä siihen, että vieraat tervehditään kuten kotiväkikin – neljä tassua maassa. Haastehan ei todella ole koira, vaan ne ihmiset…