The Day

Ja niin se vain koitti tämä päivä pitkän, pitkän ja vielä pidemmän odotuksen jälkeen. Edessä kahdeksan tuntia autossa istumista ja sukellus suureen tuntemattomaan josta ei ole paluuta. Pulloharja saapuu tänään kotiin! Reppuun on pakattuna pyyhe ja lelu automatkaa varten, pikkuruinen (voiko se olla niin pieni!?) pentupanta ja hihna, matkajuomakuppi ja vesipullo sekä pullo Feliway-suhiketta. Viimeistä olen suihkutellut pyyhkeeseen ja kertaan käsittelyn jossain vaiheessa. Tarkoitus on saada pentuun kissojen feromonia helpottamaan myönteistä suhtautumista tulokkaaseen. Koira saakoon koiramaiset feromoninsa kasvattajalta mukaan saatavasta tuoksurätistä. Itselleni vähän evästä, juotavaa, lompakko ja puhelin – pitäisikö vielä pakata varmuuden vuoksi vaihtovaatteet jonkin sortin vahingon varalta? Mitäs tässä sitten osaisi anivarhaisen lauantaisen aamukaffen äärellä, muuta kuin kaivella perhosia vatsanpohjalta ja kiitellä sitä, että hakumatka taittuu yhdessä toisen ihan samanlaisissa fiiliksissä pyörivän pennunhankkijan kanssa. Jännittää oikeasti ihan hiivatisti, miltä juuri tuo kasvattajan meille valitsema pentu minun sydämessäni tuntuu. Entä jos se ei olekaan Se? (On Se.)

Koira, ihminen vai jumala?

Jossain vaiheessa rotuvalintaa tehdessäni kuvittelin olevani hankkimassa koiraa. Seuraavana hetkenä en enää ollutkaan varma: snautserin loputon kekseliäisyys, halu ratkaista asioita oma-aloitteisesti, taito havaita ihmisessä tämän heikkoudet ja kyky käyttää niitä säälimättömästi hyväkseen tuntuivat olevan teemoja, jotka toistuivat eri tavoin kuvattuina lähes jokaisen snautseristin tarinoissa.  ”The dog with human brain.” ”Joka snautserin ottaa, se itselleen naurakoon!” ”Koira joka ei tee mitään vain siksi, että sitä käsketään”. Tunnustan: minulla oli mennä pupu pöksyyn. Kuinka haasteellista koiraa olen oikeastaan ottamassa? Nyt kun pennun kotiutumiseen on enää viimeiset metrit matkaa en ole ihan varma olenko ollut rotuvalinnassani rohkea – vaiko sittenkin vain hullu.

Odotan siis suurella, kauhun- ja uteliaisuudensekaisella mielenkiinnolla millaiseksi elämä snautserin kanssa muotoutuu. Uskon, että tarinat ovat totta. Uskon kuitenkin myös, että snautserissa on lopulta tarinoista huolimatta enemmän koiraa kuin ihmistä tai jumalaa. Jokainen snautserikin on yksilö, joten ihan hirveän suurilla ennakkokuvitelmilla koiranpentua ei kannata kyllästää. On kuitenkin varmasti järkevää nähdä ne muutamat tosiasiat, jotka tulevat vaikuttamaan koiran ja ihmisen yhteistyöhön. Hyvin tehtyä pohjatyötä ei erityisesti älykkään, nopeasti oppivan, nopeasti kyllästyvän ja pelkästään ihmisen ilahduttamisen ilosta harvemmin motivoituvan koiran kohdalla varmasti voi liikaa korostaa. Fiksu koira oppii kyllä temppuja koko ikänsä kun lähtökohdat ovat kunnossa. Siksi uskon, että snautserin kanssa on syytä pitää aimo annos malttia hyppysissä ja tuhannen tempun sijaan keskittyä rakentamaan koiralle työskentelynhalua, keskittymiskykyä ja pitkäjänteisyyttä sekä tietysti niitä jokapäiväisiä taitoja, joiden osaaminen tai osaamattomuus leimaa elämää koiran kanssa aika paljon enemmän kuin koulutuskentällä suoritetut hienot liikkeet.

Onneksi on snautseristeja, jotka vakuuttavat koiran kanssa pärjäävän ihan vain aimo annoksella maalaisjärkeä ja johdonmukaisuutta unohtamatta ripausta kekseliäisyyttä ja tujausta huumorintajua. Niillä mennään.

Vauva! Apua!

Aamupissalla se iski. Epävarmuus, paniikki: tajusin olleeni koiravauvan omistaja viimeksi 19 vuotta sitten. 19 vuotta! Sinne valui seesteisyyteni, huuhteluveden mukaan. Muistanko enää mitään? Olenko valmis? Viimeksi koiranpentu tuli minulle aivan erilaisissa olosuhteissa. Asuin kotona vanhempieni kanssa, kävin lukiota. Minulla ei ollut lähes muuta kuin aikaa. Toisaalta en kyllä ymmärtänyt koiranpennun kasvatuksesta silloin juuri mitään, ja sen oppirahat tuli koiran 11-vuotisen elämän aikana makseltua.

Nyt olen 3 pojan työssäkäyvä äiti. Koira on ollut aktiivisesti haaveissa äkkiä laskien ainakin 3 vuotta. Olen luultavasti valmistautunut niin hyvin kuin voi. Perehtynyt rotuun, sen taustoihin, sairauksiin, käyttömahdollisuuksiin, turkin hoitoon. Antanut itseni ymmärtää, että tämä on SE rotu. Perehtynyt lisää. Tavannut kasvattajia, omistajia, koiria. Hahmotellut käsitystäni koiran oppimisesta, koulutuksesta, koiran ja ihmisen välisestä suhteesta. Pohtinut omia toiveitani, tarpeitani ja tavoitteitani – motiiveitani koiran hankkimiselle. Tutkinut jalostustietokantaa. Epäillyt rotuvalintaa, palannut takaisin alkuperäiseen. Ja lopulta tehnyt päätöksen koiranpennun hankkimisesta.

Ja nyt h-hetken lähestyessä hirvittää. Olenko ollut realistinen odotuksissani ja omien kykyjeni ja voimavarojeni arvioinnissa? Mitä jos elämä onkin seuraavan vuoden ajan yhtä helvetin tulessa kärvisetelyä? Toisaalta olen kyllä yrittänyt parhaani mukaan myös varautua pahimpaan: Puppy blues, ongelmakoira, eroahdistus, remmirähjäys. Siinä muutamia hakusanoja, joilla voi varautua siihen mitä koiranomistajan elämässä saattaa tulla vastaan.

Päiväkahviin tänä kuulaana syyslauantaina päästyäni tulee mieleen, että entä jos vaikka vetäisin pari kertaa syvään henkeä. Relaa hei. Ehkä tärkeintä tässä kohtaa on muistaa, että koiranpentu ja koira ei ole suoritus, siitä ei jaeta tyylipisteitä. Koiran kanssa kaikki ei mene hyvälläkään suunnittelulla nappiin. Elämä koiran kanssa on, no – elämää. Ja siinä on kyllä moni onnistunut ihan varmasti heikommistakin lähtökuopista ponnistaen.

Näillä pohdinnoilla avaan blogini. Se kuvatkoon kasvuani snautseristiksi ja snakuvauvani kasvua toimeliaaksi, yhteiskuntakelpoiseksi perhekoiraksi.