Elmon puuhia kuvina

Elmo ja kaverit

Puistossa ei ole tullut kuvia otettua, mutta on Elmo ehtinyt kaveerata muuallakin. Kuvissa kääpiömäykky Patu, Venny- ja Molli -labbikset.

Elmon aktiviteettejä

Elmo puuhailee meidän kanssa arjessa mukana melkein kaikessa. Näissä kuvissa ollaan kansallispuistossa ja mökkilaiturilla. Ihme kyllä, yhtään kuvaa ei ole jalkapallokentän laidalta. Elmosta on tullut vanhimman pojan joukkueen ”maskotti”, eli sekä pelaajien että pikkusisarusten suosikki, joka tarvittaessa viihdyttää muuten nopeasti pitkästyviä pieniä katsojia leikeillään ja tempuillaan.

      

 

Ja vielä vähän ”harrastuksia”

Hauskinta Elmon kanssa on kaikenlainen leikkimielinen harjoittelu. Olemme hyvällä alulla erilaisten temppujen suhteen – skeittaus on yksi mieluisimpia temppuilutouhuja ja siihen meillä on Elmon kanssa loistavat mahdollisuudet kaupunkiin valmistuneen hienon skeittipuiston käyttäjinä. Temppujen ohella olemme käyneet tekemässä jonkin verran jälkiä, sitäkin ihan vain omaksi iloksemme. Näihin syys-lokakuisiin kuviin ja tunnelmiin – jälkipellolta ja skeittipuistosta.

Advertisement

Jälkistartti

Huomaan toimivani kovasti hetkessä ja toimivani varsin suunnittelemattomasti. Ei kovin hyvä yhdistelmä koirankoulutuksessa. No, tänään joka tapauksessa sain taas idiksen ajaessani autolla Elmo takaboksissa sulan pellon ohi. Ei tuulta, pellon pinta märkä mutta ei ihan vetinen. Nameja taskussa. Oli pakko pysähtyä, tekemään noin kolmen metrin mittainen jälki ihan vain viritelläkseni koiraa touhuun. Pelto oli vetisempi kuin kuvittelin, mutta vain askeltaessa, eli jäljet eivät jääneet upoksiin. Mittailin maastosta muutaman merkin jotta löytäisin jäljen myöhemmin uudelleen (erottuihan se pellosta lähes katsomattakin, mutta ihan varmuuden vuoksi…). Sitten ajeltiin kotoa hakemaan valjaat ja palattiin takaisin. Jälki ehti vanheta noin 20 minuuttia, jonka arvelin riittävän.

Otin Elmon 1,5 metrin päähän jäljestä, vaihdoin hihnan kiinni valjaisiin. Pari askelta ja komento ”istu”. Rauhallisesta istumisesta vasemmalla kädellä viittaus eteen alas kohti jälkeä ja kehoitus ”jälki”. Elmo lähti heti eteenpäin ja löysi maasta jäljen hajun, ja heti perään ensimmäisen namin. Hienoa! Kuljin ehkä liiankin lähellä halutessani varmistua, että saan koiran heti palautettua oikeaan toimintaan jos se ryhtyisi kiinnittämään huomiota muualle. Mutta hienosti se lähti etenemään ja työskentelemään nenää käyttäen ja rikkoutunutta maata haistellen. Nosti välillä nenän irti ja tutki ilmasta jäljen vierusta (olisiko ilmassa kuitenkin ollut vielä hajuja, eli jälki liian tuore?), mutta palasi siitä itsekseen takaisin jäljelle. Parissa kohtaa lähti haistelemaan edelliselle askeleelle, mutta ei lähtenyt pyörimään tai pyrkimään takaisin päin vaan lähti uudelleen eteenpäin. Pätkä oli lyhyt ja Elmo jaksoi hyvin työskennellä tiivisti alusta loppuun. Vikalla askeleella oli pari namia enemmän ja ne syötyään Elmo sai minulta kehut ja taskusta loput namit herkuteltavaksi. Sitten hihna kaulapantaan ja autolle.

Olen kyllä tosi tyytyväinen. Siihen, että Elmo työskenteli rauhallisesti ja kunnolla nenää käyttäen, pyörimättä ja rynnimättä. Ensi kerralla on turha tehdä vieri viereen askellusta. Eli seuraavan jäljen teen niin, että toisen jalan kanta osuu edellisen askeleen varpaiden kohdalle. Nyt olisi hyvä päästä tekemään muutamia helppoja jälkiä noin pari-kolme kertaa viikossa, jotta Elmolle jää jälkityöskentelyn idea hyvin mieleen.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse

Nimittäin hihnakävelyssä. Tajusin yhtäkkiä, että superhienosti hihnassa kulkenut pentu onkin vaivihkaa ominut huonoja tapoja. Nenä maassa, hihnanmitan äärirajoja hakien, kiinnostus jossain ihan muualla kuin omistajan tekemisissä. Miten se voikin tapahtua niin huomaamatta? No, peilihän se auttaa tässäkin. On nimittäin edelleen niin, että ei se metrien määrä vaan laatu. Tässä tullaan siihen, mikä koiran kanssa taitaa olla kaikkein vaikeinta: kriteeristä kiinni pitäminen. Helppoahan opettaminen on, mutta sen jälkeen pitäisi jaksaa pitää oikeaa käytöstä yllä – ei vain viikkoja ja kuukausia, vaan koko koiran eliniän. Ikäkin tekee  selvästi tehtävänsä: 6 kuukautta täyttävän koiran mielestä hajumaailma alkaa olla aiempaa kiehtovampi ja selvästi pientä epävarmuuttakin alkaa ilmaantua – koira pohtii pitäisikö pöhähdellä, olisinko isompi jos vähän haukahtaisin.

Eli nyt sitten askel taaksepäin: Lyhyitä hihnakävelyitä kontakita, kontaktia ja kontaktia vahvistaen. Taskut täynnä nameja ja peukalo naksuttimella. Liikunnantarve täytyy tyydyttää jollain muulla konstilla. Koirapuistoon en tohdi nyt viedä, kun toiset koirat nostattavat selvästi uudenlaisia tunteita. Eli tuttua koirakaveria kiusaamaan ja maastoon kirmaamaan. Eikä tuo lopulta ihan hirveästi liikuntaa kaipaakaan, vaan ennen kaikkea juuri sitä aivotyöskentelyä, jota nuo lyhyet kontaktiharjoituskävelyt ja pienet kotona puuhastelut antavat koko lailla sopivasti.

Ohitukset

Elmon kanssa ollaan päästy siihen pisteeseen, että vastaantulijoiden ohitukset sujuvat kerrassaan hienosti. Ihmisten, pyörien ja muiden ei-kaksijalkaisten ohittaminen on sujunut jo hyvän aikaa, mutta koirien ohitukset olivat vielä pari viikkoa sitten hakusessa. Nyt jotain on kuitenkin loksahtanut kohdalleen ja luulen, että kyse on siitä että olen ottanyt kaikkiin ohituksiin mukaan käskyn ”Ohi”. Elmo oppi sen ensin ihmisohituksissa, sitten yhdistin saman sanan etäällä (tien toisella puolella kulkevalla kävelytiellä) kulkevien koirien ohituksiin. Ja nyt sitten tuo sana on yhdistynyt nätisti kontaktissa kulkemiseen niin, että olemme päässeet ohittamaan samalla kävelytiellä kulkevat koirakot löysässä hihnassa, koiran kiinnostus 98% minussa (tai niissä nameissa…). 98% siksi, että saattaa hetkeksi herpaantua katsomaan ohitettavaa kohdetta, mutta palaa uudella ”ohi”-käskyllä takaisin hollille.

Olen ehkä hivenen ällistynyt siitä, miten helposti tämäkin on napsahtanut jakeluun. Vielä on pitkä matka siihen, että aikuisena ohitukset sujuvat yhtä mallikkaasti, mutta on tämä pohja nyt parempi kuin on ollut yhdelläään historiani koiralla tässä vaiheessa. Avaintekijöitä ovat varmastikin luopumisen ja lähellä pysymisen opettelu ja se, että olen pystynyt etenemään niin että koira on saanut hurjan paljon enemmän onnistumisen kuin epäonnistumisen kokemuksia. Ohitukset on siis aloitettu niin etäältä (vaikka sitten ojaan pompaten), että koira on pystynyt pitämään kontaktin. Siitä sitten lähemmäksi ja jos ei muuten niin nami nenässä kiinni kulkien. Nyt ohituksista ollaan saatu ysin suoritukset jo tilanteissa, joissa vastaantuleva koira haukkuu tai ohittaa minun mittapuullani turhan tuttavallisen läheltä.

Siispä aivan mainiolla mallilla.

P.S. Ruisleipä toimii namipalkkana niin ohituksissa kuin muissakin tilanteissa siinä missä broilerin sydänkin. Tässä vaiheessa ei näytä olevan mitään väliä sillä mitä taskusta löytyy, kunhan jotain löytyy.

Koulutuskentällä

Lauantaiaamun huumassa sain päähänpiston lähteä tutustumaan paikallisen koirakerhon koulutuskenttään. Jäsenmaksu maksettuna, korialla rokotukset voimassa, joten miksikäs ei?

Pakkasin mukaan lelupalkan, nameja, naksun – ja tietysti iloisen mielen. Koulutuskenttä on meiltä alle kymmenen minuutin automatkan päässä, joten ainakaan etäisyyteen ei voi vedota jos kentällä kouluttaminen jää vähiin. Kenttä oli autio ja tyhjä, luminen ja sohjoinen mutta ei onneksi lätäkköinen ja liukas.

Tarkoituksena oli vain käydä ”merkkaamassa” paikka. Pennun mielessä koulutuskentän pitää yhdistyä ohjaajaan, palkkaan ja  hauskanpitoon – kaikki muu pitää jäädä kauas kakkoseksi kiinnostuksessa. Tyhjällä kentällä tämä on paljon helpompi saada onnistumaan kuin marssimalla suoraan rivikoulutukseen. Suunnitelmana oli siis pyörähtää kentällä muutaman minuutin ajan, saada napattua pari liikettä ja leikkiä täydestä sydämestä näiden palkaksi.

Ja näin tehtiin. Ensin Elmo hihnassa kentälle sen verran reipasta tahtia ettei ehtinyt jäädä haistelemaan jälkiä. Kentällä palkkalelu (trikoosta punottu somulelu, kasvattajalta kotiin viemisiksi saatu ja pehmeänä ja joustavana aivan loistava repimislelu pennulle – näitä ostan lisää heti kun tulee vastaan!) käteen, koira heti innosta pomppien hollille. Liikettä koira vasemmalla sivulla, perusasento (”Sivu”) ja raivokkaan riemuisat leikit. Lelu takaisin minulle (”Anna”) ja uusiksi. Vielä vapaana toistot ja sitten lelu kädessä pakittaen eteen istuminen (”Tänne”). Leikkimistä hirveällä ärinällä, lelun luovutus koiralle ja kipikapijuosten autolle. Siinä se. Homma onnistui täydellisen nappiin ja koiran keskittyminen ei tainnut herpaantua kuin yhden puolikkaan sekuntin ajaksi.

Kotimatkalla mentiin vielä hetkeksi metsään pomppimaan (koira) ja tarpomaan (omistaja) nuoskalumessa – poluthan ovat ihan turhia. Rankkaa, sekä mammalle että koiralle. Muistiin tältä reissulta vielä, että hihnassa opetettu ”Odota”-sana toimii aivan äärimmäisen hyvin vapaana luoksetuloon:  Vihjesana on yhdistynyt siihen kun ollaan harjoiteltu hihnassa juoksemista ja siitä hidastusta/pysähdystä. Näin ollen tuolla samalla sanalla poispäin juokseva koira kääntyy nyt vauhdilla lennosta ja pinkoo täysillä luokseni. Aika kätevää, en ollenkaan odottanut, että tämä toimisi näin. Harjoittelumetodia olisi siis voinut, ja voi varmaan myöhemminkin, kokeilla ihan oikeaan luoksetulokäskyyn (joka meillä siis tuo ”Tänne”).

Nyt ajatuksena on käydä muutamat kerrat kentällä ihan itsekseen pyörähtämässä. Harkinnassa on osallistua koirakerhon pentukurssille, joka alkaa tosin vasta maaliskuussa. Pentukurssin opit ovat meillä kyllä jo niin hyvällä mallilla, että mietin mahtaako tuosta olla siinä vaiheessa enää mitään iloa. Täytynee olla yhteydessä kouluttajiin ja kysellä vähän tarkemmin.

Edistysaskeleita

Olen harjoitellut Elmon kanssa muutamana päivänä perusasentoa. Siinähän koira istuu ohjaajan vasemmalle puolelle, oikea lapa ohjaajan vasemman polven kohdalle, suoraan linjaan kohti menosuuntaa. Elmo on oppinut istumaan eteeni ja mieluiten vielä vähän etäälle, joten sivulle istuminen on todella ollut uuden oppimisen paikka. Oikeaa istumapaikkaa olen hakenut sisällä namien kanssa, ”seuraamiseen” innostaen ja siitä sitten omalla vartalolla ja vasemmalla kädellä ohjaten. Vihjeenä olen käyttänyt istu-käskyä niin, ettei koiran tarvitse ihan alusta asti keksiä mitä siltä toivotaan.

Voi, miten oikean paikan hakeminen onkin ollut vaikeaa. Erinäisiä kikkoja on tullut koitettua, esim. pyörimistä eri suuntiin (jos koira yrittää istua vinoon ohjaajaan päin, pyörimissuunta on tätä vastaan ja vastaavasti toisin päin). Palkkaamisen suuntaa vaihtamalla on myös pystynyt vaikuttamaan jonkun verran oikean asennon löytymiseen. Ehkä kuitenkin kaikkein paras apukeino on ollut seurauttaa koira sellaiseen paikkaan, jossa sille ei jää tilaa istua kuin oikeaan suuntaan. Esim. sohvan – tai rappusen, seinän, jääkaapin oven, pöydänjalan… – ja ohjaajan väliin. Ilman esteitä istuminen on vaatinut melko reipasta kädellä ohjaamista – namikäsi tekee koiran edessä pienen liikkeen vasemmalle ohjaten koiraa kääntämään päätä pois edestäni (mikä samalla siirtää pepun vastaavasti lähemmäs minua). Olenpa jopa jokusen kerran kädellä fyysisesti vetänyt koiran takamuksen oikealle paikalle, kun ei siitä ole vaikuttanut mitenkään häiriintyvän tai hämmentyvän. Ja niin vain niitä onnistumisia on alkanut syntyä – ensin yksi kymmenestä yrityksestä, sitten muutama enemmän.

Ja niin vain alkaa Elmo tajuta mitä tämä uusi leikki tarkoittaa! Eikä vain sisällä vaan myös ulkona – pihalla ilman hihnaa ja lenkillä hihnan kanssa. Tuntuu kyllä huikean hienolta kun koiralle saa opetettua näinkin ison asian alkeet.

Perusasennon opettamisen yhteydessä Elmo on myös edistynyt seuraamisessa ihan huikeasti. Samasta asiastahan näissä on tavallaan kyse, eli tuossa tietyssä paikassa ohjaajan sivulla pysymisestä. Tämän illan hihnakävelyllä Elmo ohitti aivan upeasti sivulla (oikealla kylläkin) pysytellen vastaan tulleen koirakon, mutta hakeutui sittemmin myös muutamaan kertaan oma-aloitteisesti seuraamaan ihan täy-del-li-ses-ti. Nappiin menneet seuraamisliikkeet olivat toki vain noin reilun viiden sekuntin mittaisia, koska nehän oli palkattava kiireesti ennen liikkeen hajoamista. Mutta tässä vaiheessa kesto onkin ihan toissijainen juttu.

Hihnakävelykin sujuu parhaimmillaan kuin tanssi. Oikeasti Vauhdin hidastukset, juoksunpyrähdykset, suunnan vaihdokset ja tietysti ihan vain suoraan tasaista tahtia käveleminen onnistuvat hihnan kiristymättä, vihjesanoja tai äänimerkkejä tarvitaan lähinnä juoksusta pysähtymisessä. Onnistumisia on noin 90% hihnailuista, mutta laji on herkkä ja ei tarvita kuin ikävästi partakarvoihin tuivertava tuuli tai tassuihin pakkaantunut lumi, ja homma näyttääkin äkkiä enemmän rodeonäytökseltä. Mutta olen kyllä enemmän kuin tyytyväinen siihen millaisen pohjan olen saanut hihnakäytökselle luotua.

Koirakansalaisen neljä perustaitoa

Kiitos lukijakommentin, muistan nyt kirjoittaa Tommy Wirénin kirjan innoittamana neljästä perusteemasta, joita harjoittamalla, syventämällä ja improvisoimalla koiran kanssa voi tehdä oikeastaan mitä tahansa. Ostin ”Onnistu koirasi koulutuksessa” -kirjan hetken mielijohteesta pentua odotellessani. Se osoittautui hyväksi, suorastaan ilahduttavaksi teokseksi.Ehkä kaikkein parasta lukukokemuksessa oli huomata, että en ole omine pähkäilyineni päätynyt ollenkaan metsään vaan ollut ihan oikeilla jäljillä. Olen saanut monelle omassa mielessä muhineelle asialle ja ilmölle kirjan avulla nimen ja jäsennyksen. Kirjassa on paljonkin mainitsemisen arvoista, mutta nyt lyhyesti näistä neljästä koulutuksen peruskivestä, jotka siis ovat luopuminen, lähellä pysyminen, rauhoittuminen ja kohdetyöskentely. Etenkin kolme tai vähintäänkin kaksi ensimmäistä ovat yhteiskuntakelpoisuuden ehto minkä tahansa koiran kanssa. Kolmannen harjoittelun tärkeys riippuu aika paljon koiran rodusta ja luonteesta – esimerkiksi tämän snautserin kanssa rauhoittuminen ei ole vaatinut erityishuomiota, kun taas edesmenneen sakemannini kanssa siihen olisi pitänyt panostaa paaaljon enemmän. Kohdetyöskentely on erinomaisen tarpeellinen taito heti, jos koiran kanssa haluaa tehdä yhtään mitään muuta kuin vain lenkkeillä, oli sitten kyse vain koiran aktivoinnista tai tavoitteellisemmasta kouluttamisesta. Ihan pakollisena perustaitona en tätä kuitenkaan pitäisi – ilman sitäkin koirasta saa mukavan, yhteiskuntakelpoisen kaverin (mutta samalla koira ja ohjaaja jäävät paljosta paitsi ilman tätä hauskaa leikkiä!).

Minun kokemuksiani:

Luopuminen. Tämän parina on oikeastaan kontakti. Eli koira luopuu jostain muusta ja ottaa katsekontaktin palkkion toivossa. Harjoitellaan joka päivä jollain tavalla ja tämä on kenties tärkein taito tähän saakka. Aloitimme ruualla, ja sittemmin luopumista on hyödynnetty mm. ihmisten ja koirien ohituksissa.

Lähellä pysyminen. Seuraamisen ja arjessa etenkin hihnakävelyn a ja o, liittyy myös hyvin vahvasti kontaktiin. Harjoituksissa olen pyrkinyt olemaan itse mahdollisimman passiivinen, jotta lähellä pysyminen ei muuttuisi houkutteluleikiksi vaan koiran aktiiviseksi toiminnaksi. Arjessa tärkein sovellus on tosiaan hihnakävely ja luoksetulo, mutta myös seuraamisen alkeita olen leikin ja ”vahingon” kautta aloitellut.

Rauhoittuminen. Tämä on ollut Elmolle helppoa eikä ole vaatinut hirveän paljon erillistä harjoittelua, enemmänkin arkisten asioiden tekemistä oikein. Eli sylistä ei koskaan pääse rimpuilemalla. Ovista ei mennä läpi vaan sisään ja ulos siirrytään maltilisesti ja etenkin ulkoa sisään istumisen ja odottamisen kautta. Hyvä harjoitus on ollut seistä pentu sylissä ja lähteä laskemaan sitä hissukseen kohti lattiaa heti kun pentu on rentona. Jos koira alkaa pyristellä, nousee ”hissi” heti takaisin ylös. Elmo osaa hienosti lötköttää ihan lattialle asti ja lähtee siitäkin maltilla eteenpäin.

Kohdetyöskentely. Tätä ollaan harjoiteltu vähiten, mutta tämä on ehkä kaikkein haastavinta ja siksi myös hauskinta ja koiralle väsyttävää. Olen opettanut Elmon koskettamaan nyrkistä suoraksi ojennettua etu- ja keskisormea kuonolla. Lisäksi ollaan nyt sairaslomalla harjoiteltu läpsyleikkiä, eli tassulla avattuun kämmeneni koskettamista. Niin, ja jossain vaiheessa yritin sheipata Elmolle pahvilaatikon koskemista, mutta se jäi kyllä vaiheeseen kun pelkkä pään kääntäminen kohti koiralle merkityksetöntä laatikkoa vaati useamman koulutustuokion.

Eli kaikkien neljän perustaidon osalta ollaan ihan mukavasti liikkeellä koiran täytettyä juuri 16 viikkoa. Kirjoittaessani tajuan kuitenkin, että vihjesanojen opettaminen on jäänyt kovin hataraksi. Olen kyllä ollut vähän sitä mieltä, että arjessa koiran kanssa pärjää hyvin vähillä sanoilla, eli koiran voi opettaa toimimaan ”ajatuksesta” hyvin monessa tilanteessa. Esim. juuri ovella istuminen – mihin siinä tarvitaan vihjesanaa? Kun koira oppii ilmankin tietämään mitä siltä tahdotaan? Epäilen myös, että joskus vihjesanojen, arkikielessä käskyjen, käyttö saattaa toimia ihmisen ja koiran välillä yhteistyötä heikentävänä tekijänä ihmisen erehtyessä herkästi ajattelemaan, että koira ohjautuu pelkillä sanoilla. Ihminen ryhtyy silloin käskemään koiraa ja olettaa, että koira tottelee koska se tietää mitä käsky tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan automaattisesti ole, vaan ihmisen toiminnan täytyy tukea sanallista käskyä. Siksi mielestäni voi olla parempi, että koira ja ihminen oppivat toimimaan yhteen ilman sanallista vihjettä. Tokihan Elmokin jo joitain vihjesanoja tuntee, mutta olen yrittänyt pitää niiden merkityksen vielä aika vähäisenä. Luulen, että tässä vaiheessa täytyy käyttää tämän asian pohtimiseen hiukan aikaa ja samalla miettiä mitä vihjesanoja haluan ylipäätään opettaa arjessa ja mitkä sanat jätetään mahdolliseen harrastuskäyttöön.

Sairaslomalaisen harjoituksia hihnassa ja vapaana

Elmo on ollut viikon verran sairalsomalla auto-onnettomuuden jäljiltä, ja on ollut pakko keksiä jotain muuta kuin ulkona sinkoilua koiran väsytykseksi. Ensimmäiset päivät vietimme koiran kanssa sisällä keräten energiaa. Ulkona oli hurjan liukasta, eikä sinne auttanut mennä kuin pikapissalle omalle pihanurtsille. No, tästä liikkeelle päästyämme koira oli kuin olisi lähes täysin unohtanut hihnakäytöksen salat – ne, jotka olivat jo niin hyvällä mallilla, suorastaan ylpeydenaiheeni! Vaan tietäähän sen. Sisällä oloa, patoutunutta energiaa. Purkaahan se täytyy ja kukapa silloin malttaisi odotella sitä hitaampaa hihnan toisessa päässä.

Nyt ollaan sitten siirretty askelmerkkiä pari pykälää taaksepäin ja harjoiteltu hihnakävelyä jälleen tosi lyhyellä hihnalla supertiivisti löysästä hihnasta palkaten ja hihnan kiristymisestä pysähtyen. Kylläsesiitä. Olen joutunut muistuttamaan itselleni, että pitää olla tosi, tosi ja tosi tarkkana siitä, ettei koiralta vaadi liikaa. Se, että se on osannut 10-15 viimeistä hihnalenkkiä ei tarkoita vielä mitään, eikä etenkään sitä, että palkkaamista voisi vähentää. Satunnaistaa ehkä kyllä, mutta vaihtelevaan tahtiin vahvistamista tarvitaan ihan siinä missä ensimmäisilläkin lenkeillä. Hihnakävely _on_ temppu, ja sen muistaminen auttaa myös muistamaan mitä varten oikeasti lenkillä käydään.

Esimerkkinä siitä miten tärkeää oman tekemisen tarkkaileminen ja muuttaminen on koiran opettamisessa, voisin kertoa vielä Elmon intohimoisesta suhtautumisesta risuihin ja keppeihin. Minähän en yhtään tykkää siitä, että koira mussuttaa maasta kaiken löytämänsä, maiskuttaen ja louskuttaen. Elmo on oppinut puolivahingossa, että ”Anna olla” tarkoittaa jättämistä, eli esim. kotipihalla ruusupuskan järsimisen lopettamista, kissojen jahtaamisen lopettamista tai kepin sylkäisemistä suusta (tai kuten tänään, lattialla makaavan emännän otsalla lepäilevän namin jättämistä rauhaan kunnes sen saa luvalla ottaa nätisti). No, hihnassahan tämä tosiaan on toiminut, mutta vapaana Elmo keksi, että turha totella kun ei kaksijalkainen kuitenkaan pääse kaivamaan epätoivottuja eväitä suusta ennen kuin ne on jo hotkaistu. Minä sitten käskytän ja käskytän, ärsyynnyn ja tuskastun kun koira ei usko, vaikka varmasti tietää. No mutta. Hetki kelausta: Miksi ei usko? Miksi uskoisi? Niinpä. miksi uskoisi, kun voi yhtä hyvin jatkaa risujen järsimistä. Ellei sitten lopettaminen johda johonkin paljon mukavampaan. Eli ei kun takaisin niille jäljille, joiden ihan hyvin tiedän johtavan oikeaan suuntaan – kun vain aina muistaisin. Siispä vaihdoin vaatimisen palkkaamiseen. Ensin hihnassa, jossa koira luopuu tietäen, että herkut vaikka kaivetaan suusta jos ei muuten sylje. Anna olla – naksu – nami. Ja sitten vapaana. Ja vaikka tämä ei vielä pomminvarmasti toimikaan niin reitin korjaus on ollut ehdottomasti tarpeellinen ja oikea ratkaisu.

Jos siis koiran – etenkin pennun! – kanssa joku asia ei onnistu hyvällä niin katso peiliin, ota pari askelta johonkin suuntaan ja opeta paremmin. Yksinkertaista, mutta vaatii kovasti kärsivällisyyttä, malttia ja ennen kaikkea jatkuvaa oman pään sisäistä vuoropuhelua. (Ja siitähän minä tykkään.)

Hiljaisia harjoituksia

Aivojumpaksikin sitä voisi kutsua, niin emännälle kuin hurtallekin: harjoitus, jossa koiraa ohjataan vain antamalla palkkio tai poistamalla siihen mahdollisuus. Ei äänivihjeitä, ei ohjaavia liikkeitä, ei koskemista, kieltoja, houkuttelua. Vain mamma, koira ja palkkio. Toisen osapuolen on hoksattava, millaista toimintaa siltä odotetaan – miten saada palkkio. Sen fiksumman osallistujan tehtävänä on yksinkertaisesti harjoitella kouluttamista, eli koiran käytöksen muokkaamista. Hauskaa tästä tekee se, että kummankin pitää käyttää aivojaan. Samoin kuin se, että harjoituksissa ei oikeastaan ole mitään menetettävää, ellei sitten käy niin onnettomasti, että koira turhautuu ja lähtee tiehensä. Silloin kaksijalkaisen on syytä pohtia muutamaan kertaan missä meni pieleen ja sehän se vasta opettavaista onkin.

Tämän illan hiljainen harjoitus Elmolle oli oikeastaan luopumisharjoitus. Tavoitteena oli saada nyrkissä oleva ruokapalkka lattialle ja koira ottamaan se vasta luvan saatuaan. Harjoitus alkoi haistattamalla nyrkkiä niin, että koira tajusi siellä olevan jotain tavoittelemisen arvoista. Sen jälkeen käsi ilmaan. Ensin ajattelin, että edellytän katsekontaktia, mutta hyvin pian hoksasin onneksi, että tämä on liian vaikeaa. Vaihdoin suunnitelmaa lennosta ja kriteeriksi muodostui ainoastaan se, että koiran pitää pysyä aloillaan istuen tai maaten. Heti koiran asettuessa aloilleen käsi alkoi laskeutua, ja heti koiran liikahtaessa kättä kohti se nousi takaisin saavuttamattomiin. Aikasta monta kertaa tätä sai veivata, ennen kuin ransusterin aivoista kuului naks! Lopulta kuitenkin koira pakitti heti namin käteen otettuani makuulle, sain laskettua käden lattiaan asti ja namin näkyviin. Tästä mentiin vielä muutamat kerrat takapakkia, eli koira liikkeelle, nami näppin ja takaisin ilmaan. Kunnes lopulta nami sai istahtaa rauhassa lattialle parinkymmenen sentin päähän kuonosta – hyvä! Vapaa! Pari toistoa niin, että saatoin todeta ettei kyseessä ollut vahinko.

Saman asianhan voisi opettaa myös toisin, eli palkkaamalla koiraa aina oikeasta käytöksestä (paikalla istuminen/makaaminen) ja edellyttämällä aina hivenen pidempää odotusaikaa ennen palkitsemista. Nyt tein päin vastoin, eli itse asiassa hain koiralle paikalla pysymistä sammuttamalla liikkeellelähdön ”rankaisemalla”, eli poistamalla mahdollisuuden palkkioon. Yllättävän hyvin Elmo jaksoi työskennellä turhautumatta ja hienosti keskittyen sen vajaat kymmenisen minuuttia kuin tuohon harjoitukseen meni.

Suosittelen kaikille vastaavanlaisia hiljaisia harjoituksia, variaatioissahan vain taivas on rajana. Pienet koulutustuokiot ovat paitsi hauskoja, myös kehittäviä ja palkitsevia sekä koiralle että omistajalle! Ja kyllä muuten nyt myös uni maistuu!

Aktiivinen kontakti

Nyt kun Elmon kanssa ollaan päästy yhteisymmärrykseen siitä, että nätisti istuen ja silmiin katsoen saa liikettä lähestyvään ruokakuppiin samoin kuin portin ja oven avaamiseen, on tullut aika lähteä hakemaan koiralta aktiivista kontaktin tarjoamista. Idea on paitsi itse katsekontaktissa, myös siinä, että koiran on itse hakeuduttava tarjoamaan toimintaa, jotta ohjaajan saa reagoimaan palkkaamalla. Ohjaaja ei tee mitään, paitsi tietysti palkkaa pienimmästäkin vilkaisusta. Alkuun kokeilin nameilla, ensin nami nyrkkiin ja katsekontakti, palkkaus. Sitten käännyin selkä koiraan, mutta höh – ei mitään. Istua tapitti siellä selkäni takana. Ruoka ei selvästikään ollut tarpeeksi motivoiva palkka. Sen sijaan kasvattajalta saatu ”pötkö” on ihan hitti, ja repimisleikkiin päästäkseen tämä koira on halukas vaikka hiukan liikuttamaankin itseään.

Pötkö siis käteen ja hommiin. Ja näin se toimii: Koira saa ensin nähdä, että minulla on palkka. Sen jälkeen käännös selin koiraan ja täysi passiivisuus – ei houkuttelua, äänimerkkejä tai liikettä. Heti, kun koira ilmestyy näkökenttään ja nostaa katseen kontaktiin, aktivoidun: Hyvä!! Hieno! Jes! Ja palkaksi pieni reuhutuokio. Kun ote irtoaa, nappaan taas lelun piiloon, käännän selän ja odotan passiivisesti kunnes koira joutuu itse hakeutumaan katsekontaktiin. Palkka, ja taas uudelleen. Tällä erää kriteeri on ihan vain se, että koira vilkaisee silmiini. Tässä muuten yksi snautserin haaste, johon on vain totuttava: mustasta karvaisesta naamasta ei kertakaikkiaan meinaa erottaa koiran silmiä, saati sitä minne se niillä tapittaa!