Kasvua ja uusia haasteita

Heräsin ihan yhtäkkiä tajuamaan, että Elmo on jo vuoden ja neljän kuukauden ikäinen. Nuorukainen, vähitellen aikuistuva, ei enää missään nimessä pentu. Olen ollut viimein huomaavinani pientä kasvuun liittyvää myrskyämistä nuoren miehen mielessä. Ulkona virtaa piisaa, hajut kiinnostavat ja korvat tahtovat kadota. Hihnassa tulee hepuleita ja kaikki – myös ihmiset – herättää Elmon tarkkaavaisuuden uudella tavalla. Pieniä pörähtelyitä tulee etäämpää koiria ohitettaessa, lähiohitukset kuitenkin sujuvat hyvin namien avulla. Ehkä Elmo mielessään hakee nyt rooliaan suhteessa ulkomaailmaan ja asennoitumistaan suhteessa ympäristöön: pitääkö vahtia, onko ympäristö uhka vai innostava mahdollisuus. Samoin huomaan, että Elmon innostus rättileikkeihin ja kamppailuun on kasvanut entisestäänkin. Minua tai muitakaan perheenjäseniä kohtaan ei kuitenkaan ole minkäänlaista ryppyilyä ja lastenkin kanssa leikkii vetoleikkejä ihan hyvässä yhteisymmärryksessä.

Elmo on kooltaan pieni uros – säkää en tokikaan ole ihan oikeasti mitannut, mutta uskoisin, että korkeus on noin 46cm. Painoa tämän päivän punnituksessa tasan 15kg. Olen alkanut antaa Elmolle vähän tuhdimmin proteiinia, ettei ainakaan siitä jää kiinni vankistuminen. Heitän kuivanappulan sekaan aina muutaman kuution pakastettua jauhelihaa, naudan mahaa tai mitä milloinkin sattuu olemaan. Raejuustopurkin jämiä ja kananmunaa koira saa myös silloin tällöin. Poitsu on suht sirpakka, mutta jykevöityy kyllä vielä varmaan hyvinkin sinne kahden vuoden ikään, ehkä kauemminkin.

Nyt kun rasittavampaakin liikuntaa voi ottaa iän puolesta ohjelmaan innostuin tilaamaan meille vetovehkeet – Elmolle valjaat, minulle vetovyön ja -hihnan. Toivottavasti pääsemme jo ensi viikolla kokeilemaan. Tarvikkeita odotellessa on hyvää aikaa suunnitella miten lähden vetoa opettamaan. Uskoisin, että vetointo ei tule olemaan ongelma, mutta homma täytyy toki tehdä alusta asti järkevästi ettei sitten myöhemmin tarvitse korjailla turhia virheitä. Alkuun on tarkoitus vedättää ihan juoksemalla, pulkkaa pienellä painolla ja mahdollisesti hiihtämällä (eh, en ole kovin hyvä hiihtämään joten voi olla, että tämä ei ole hyvä idea). Haaveena on, että kesällä olisi varaa hankkia kunnon kickbike, jolla voisi rymistää myös maastoisempia reittejä koira vetoapuna.

P.s. Näyttää siltä, että iän myötä Elmolle alkaa löytyä lisää viettienergiaa. Taisteluhalua ja saalisleikkejä hyödyntämällä tottiskin alkaa näyttää vähitellen vähän enemmän palveluskoiran tekemiseltä. Rohkaistun siis asettamaan tälle vuodelle ekan ihan virallisen tavoitteen. Jospa saisimme Elmon kanssa BH:n suoritettua jossain vaiheessa ennen ensi joulua. 🙂 Onhan siihen matkaa, mutta tuntuu kuitenkin kivalta, että tavoite on olemassa.

 

 

 

Askelmerkkejä

Muistiin muutamia arkitottelevaisuuden askelmerkkejä:

Arkitottelevaisuus on tällä hetkellä niin hyvällä tolalla kuin voin sen ajatella tässä vaiheessa olevan. On lyhyempi lista kirjata niitä asioita, jotka vielä vaativat petraamista, mutta aloitan silti kehuilla.

– Yksinolo. Elmo on päivät yksin kotona stressaamatta. On omalla aidatulla alueellaan (häkki + aitaus -yhdistelmä, joka täyttää eläinsuojelulain vaatimukset!), eli ei ole mahdollisuuttakaan tuhota mitään arvokkaampaa, mutta sielläkään ei ole tuhonnut kuin vessapaperirullan hylsyjä. Eli todennäköisesti nukkuu ja mahdollisesti seurailee kissojen touhuja. Yöt nukkuu. Pissavahinko tulee loppupäässä yksinoloa, eli kun heräilee eikä pääse riittävän pian ulos.

– Ulos lähteminen ja kotiin tuleminen. Täysi kymppi! Ei hösellä lähdettäessä vaan seisoskelee rauhassa odottamassa että saan kamppeet valmiiksi. Ei ryntää ovesta ilman lupaa vaikka se jäisikin lapsilta auki. Kotiin tullessa odottaa tarvittaessa luvan tulla sisään. Eli saan rauhassa hakea pyyhkeen valmiiksi koiran istuessa oven ulkopuolella.

– Hihnakävely. Kaksin kävellessämme erinomaista, isommalla porukalla vähän levottomampaa. Kontaktia pitää päivittäin aktiivisesti vahvistaa, muuten ympäristö vie kaiken huomion. Kiinnostuu ajoittain ohikulkijoista, mutta tuntee käskyt ohi tai anna olla ja seuraa vain katseellaan. Lapset kiinnostavat, mutta samalla tavalla osaa ohittaa käskyllä. Koirien ohitukset erinomaisella tolalla, myös ja erityisesti räksyttävät koirat ohittaa hakien minulta  palkkaa intensiivisesti (vaatii toki useimmiten käskyn ”täällä” tai ”ohi” ja minulla on AINA nameja näiden tilanteiden varalta mukana). Osaa kädellä näyttämällä siirtyä tien reunaan/nurmikolle (kummallekin puolelle). Kadun ylitykset ”yli” -käskyllä, jolla myös vaihdetaan pyörätiellä kävellessä puolta. Tokihan hihnassa tulee sinkoamisia lentävien lehtien perään ym. yllätyksiä, mutta jos näin ei himpun vajaa 7-kuisella olisi niin voisi olla jo huolissaan 😉 . Ohittavat autot saavat edelleen säikkymään, mutta ilman mitään minulle aukeavaa logiikkaa. Eli joskus ei välitä mitään, joskus reagoi pienesti (esim. menee ”kasaan”) ja joskus jopa pyrkii pakenemaan poispäin autosta.

– Lasten kanssa viihtyy ja on pääasiassa nätisti. Luulee olevansa yksi lapsista eikä tajua, että lapset eivät halua joka leikkiin nelijalkaista kaveria. Rakastaa juosta lasten kanssa, eikä yritä hyppiä tai näykkiä (ja siksi olen sallinutkin tämän huvin sekä lapsille että koiralle – viimeksi tänään kirmasivat ulkona kilpaa). Lapsia uskoo jos haluaa, mutta mitään auktoriteettiä lapsilla ei ole koiraan nähden (vrt. edellä – Elmo on mielestään yksi lapsista). Vieraiden lasten kanssa en tietenkään anna leikkiä samalla tavalla.

– Tervehtiminen. Öööö. Tämän nyt arvasin jo pikkupentuna. Kotiväen osaa tervehtiä nätisti – saattaa nousta takajaloille, mutta ei hypi päin ja uskoo käskyä ”alas”. Mutta vieraat, vieraat… Ovelle ryntää haukkuen ja tämä on ok. Ovi aukeaa vasta kun istuu hiljaa haukkumatta aloillaan. Sen jälkeen onkin kohta, jossa meillä on vielä opettelemista. Kun vieraat on I HA NI A! Ne ihmiset, jotka osaavat tulla sisään huomioimatta koiraa saavat ihan kohtuullisen hillityn vastaanoton. Mutta auta armias vieraita, jotka antavat huomiotaan… No, hyppipomppinaamanpesushowhan siitä tulee. Olen alkanut harjoittelemaan tilanteita luopumisen kautta ja töitä riittää vielä. Parempi kuitenkin näin päin, että koira on toodella avoin ja onnellinen kaikista ihmiskontakteista.

– Autossa matkustaminen ja odottaminen. Ei ongelmia. Hyppää käskystä takaboksiin ja sieltä pois (nostan kyllä useimmiten vielä alas). Ei metelöi, saattaa hiukan inistä jos näkee toisia koiria ulkona. On odottanut pieniä hetkiä autossa, eikä ole jäänyt kiinni vinkumisesta / haukkumisesta, hajottamisesta tms. Eli seurailee vain ympäristöä. On toki onnessaan kun väki palaa autoon, mutta ei järjestä mitään kohtausta.

– Luoksetulo. Vauhdikas ja toistaiseksi varma. Paitsi silloin, kun päättää karata pihalta tsekkaamaan onko naapurin koira tavattavissa… Alan oppia olemaan kutsumatta silloin kun peräpää näkyy, se on turhaa. Hetken päästä kun vislaan niin koira kyllä tulee (ellei saanut parempaa seuraa).

– Käsittely. Kaikki sujuu: turkinhoito, hampaiden roplaus, kynsien leikkuu. Minun toimestani, mutta näköjään myös vieraamman antaa käsitellä ihan kivasti. Suihkusta ei erityisemmin nauti, mutta käyttäytyy asiallisesti. Pyyhkeeseen kuivaamista RRrrrakastaa, ja siinä on välillä vähän turhankin paljon intohimoa mukana.

– Ruoka. Ei kerjää. Saattaa kyllä makailla syödessämme pöydän lähistöllä, mutta ei häiritsevästi eikä todellakaan kerjäten. Keittiössä olen opettanut, että jos jotain tippuu, sitä ei saa rynnätä rosvoamaan vaan minä tsekkaan onko se syötävää ja annan sitten joko luvan tai siivoan aarteet parempaan talteen. Tämä on tärkeää, koska lattialle voi tippua myös ei syötäväksi kelpaavaa tavaraa (vaikka xylitolia tai polttavan kuumaa ruokaa).

– Kissat. Niin, kissat. Sanotaanko nyt näin, että Elmon läheisyydenkaipuu on suurempaa kuin kissojen, ja ihan vähän se taitaa myös nauttia kissojen härnäämisestä. Kissat pitävät sen kyllä kurissa, mutta minä en pidä siitä että kissojen perässä kurkotellaan sohvalle, ruokapöydälle tai jopa tiskipöydälle. Kissojen käydessä kuumana on parempi laittaa Elmo seuraamaan tilannetta omaan häkkiinsä, jotta homma ei mene ihan kaaokseksi. Kun kuitenkin kissojenkin on saatava omat leikkihetkensä viettää…

Mitähän vielä? Tässä ehkä olivat ne tärkeimmät. Näin siis homma toimii minun kanssani – pitääkin joku kerta haastatella perheen miesväki ja kysellä miten koira toimii heidän kanssaan kun en ole paikalla.

Arki Elmon kanssa on siis pääsääntöisesti täysin sujuvaa, helppoa ja stressitöntä. Pohjat on nyt tehty ja odotellaan miten murkkuikä sekoittaa pakkaa. Tilapäinen takapakki on todennäköinen, mutta suhtaudun tähän luottavaisin mielin. Olen oikein tyytyväinen arkikäytökseen jo tällaisenaan, ja tästä voi vielä iän myötä helposti petrata noita muutamia heikompia osa-alueita. Voin siis olla todella tyytyväinen – kyseessä kuitenkin ovat ne kaikkein tärkeimmät koiralle opetettavat asiat, sillä niiden kanssa elellään joka päivä koiran koko loppuelämän ajan.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse

Nimittäin hihnakävelyssä. Tajusin yhtäkkiä, että superhienosti hihnassa kulkenut pentu onkin vaivihkaa ominut huonoja tapoja. Nenä maassa, hihnanmitan äärirajoja hakien, kiinnostus jossain ihan muualla kuin omistajan tekemisissä. Miten se voikin tapahtua niin huomaamatta? No, peilihän se auttaa tässäkin. On nimittäin edelleen niin, että ei se metrien määrä vaan laatu. Tässä tullaan siihen, mikä koiran kanssa taitaa olla kaikkein vaikeinta: kriteeristä kiinni pitäminen. Helppoahan opettaminen on, mutta sen jälkeen pitäisi jaksaa pitää oikeaa käytöstä yllä – ei vain viikkoja ja kuukausia, vaan koko koiran eliniän. Ikäkin tekee  selvästi tehtävänsä: 6 kuukautta täyttävän koiran mielestä hajumaailma alkaa olla aiempaa kiehtovampi ja selvästi pientä epävarmuuttakin alkaa ilmaantua – koira pohtii pitäisikö pöhähdellä, olisinko isompi jos vähän haukahtaisin.

Eli nyt sitten askel taaksepäin: Lyhyitä hihnakävelyitä kontakita, kontaktia ja kontaktia vahvistaen. Taskut täynnä nameja ja peukalo naksuttimella. Liikunnantarve täytyy tyydyttää jollain muulla konstilla. Koirapuistoon en tohdi nyt viedä, kun toiset koirat nostattavat selvästi uudenlaisia tunteita. Eli tuttua koirakaveria kiusaamaan ja maastoon kirmaamaan. Eikä tuo lopulta ihan hirveästi liikuntaa kaipaakaan, vaan ennen kaikkea juuri sitä aivotyöskentelyä, jota nuo lyhyet kontaktiharjoituskävelyt ja pienet kotona puuhastelut antavat koko lailla sopivasti.

Ohitukset

Elmon kanssa ollaan päästy siihen pisteeseen, että vastaantulijoiden ohitukset sujuvat kerrassaan hienosti. Ihmisten, pyörien ja muiden ei-kaksijalkaisten ohittaminen on sujunut jo hyvän aikaa, mutta koirien ohitukset olivat vielä pari viikkoa sitten hakusessa. Nyt jotain on kuitenkin loksahtanut kohdalleen ja luulen, että kyse on siitä että olen ottanyt kaikkiin ohituksiin mukaan käskyn ”Ohi”. Elmo oppi sen ensin ihmisohituksissa, sitten yhdistin saman sanan etäällä (tien toisella puolella kulkevalla kävelytiellä) kulkevien koirien ohituksiin. Ja nyt sitten tuo sana on yhdistynyt nätisti kontaktissa kulkemiseen niin, että olemme päässeet ohittamaan samalla kävelytiellä kulkevat koirakot löysässä hihnassa, koiran kiinnostus 98% minussa (tai niissä nameissa…). 98% siksi, että saattaa hetkeksi herpaantua katsomaan ohitettavaa kohdetta, mutta palaa uudella ”ohi”-käskyllä takaisin hollille.

Olen ehkä hivenen ällistynyt siitä, miten helposti tämäkin on napsahtanut jakeluun. Vielä on pitkä matka siihen, että aikuisena ohitukset sujuvat yhtä mallikkaasti, mutta on tämä pohja nyt parempi kuin on ollut yhdelläään historiani koiralla tässä vaiheessa. Avaintekijöitä ovat varmastikin luopumisen ja lähellä pysymisen opettelu ja se, että olen pystynyt etenemään niin että koira on saanut hurjan paljon enemmän onnistumisen kuin epäonnistumisen kokemuksia. Ohitukset on siis aloitettu niin etäältä (vaikka sitten ojaan pompaten), että koira on pystynyt pitämään kontaktin. Siitä sitten lähemmäksi ja jos ei muuten niin nami nenässä kiinni kulkien. Nyt ohituksista ollaan saatu ysin suoritukset jo tilanteissa, joissa vastaantuleva koira haukkuu tai ohittaa minun mittapuullani turhan tuttavallisen läheltä.

Siispä aivan mainiolla mallilla.

P.S. Ruisleipä toimii namipalkkana niin ohituksissa kuin muissakin tilanteissa siinä missä broilerin sydänkin. Tässä vaiheessa ei näytä olevan mitään väliä sillä mitä taskusta löytyy, kunhan jotain löytyy.

Edistysaskeleita

Olen harjoitellut Elmon kanssa muutamana päivänä perusasentoa. Siinähän koira istuu ohjaajan vasemmalle puolelle, oikea lapa ohjaajan vasemman polven kohdalle, suoraan linjaan kohti menosuuntaa. Elmo on oppinut istumaan eteeni ja mieluiten vielä vähän etäälle, joten sivulle istuminen on todella ollut uuden oppimisen paikka. Oikeaa istumapaikkaa olen hakenut sisällä namien kanssa, ”seuraamiseen” innostaen ja siitä sitten omalla vartalolla ja vasemmalla kädellä ohjaten. Vihjeenä olen käyttänyt istu-käskyä niin, ettei koiran tarvitse ihan alusta asti keksiä mitä siltä toivotaan.

Voi, miten oikean paikan hakeminen onkin ollut vaikeaa. Erinäisiä kikkoja on tullut koitettua, esim. pyörimistä eri suuntiin (jos koira yrittää istua vinoon ohjaajaan päin, pyörimissuunta on tätä vastaan ja vastaavasti toisin päin). Palkkaamisen suuntaa vaihtamalla on myös pystynyt vaikuttamaan jonkun verran oikean asennon löytymiseen. Ehkä kuitenkin kaikkein paras apukeino on ollut seurauttaa koira sellaiseen paikkaan, jossa sille ei jää tilaa istua kuin oikeaan suuntaan. Esim. sohvan – tai rappusen, seinän, jääkaapin oven, pöydänjalan… – ja ohjaajan väliin. Ilman esteitä istuminen on vaatinut melko reipasta kädellä ohjaamista – namikäsi tekee koiran edessä pienen liikkeen vasemmalle ohjaten koiraa kääntämään päätä pois edestäni (mikä samalla siirtää pepun vastaavasti lähemmäs minua). Olenpa jopa jokusen kerran kädellä fyysisesti vetänyt koiran takamuksen oikealle paikalle, kun ei siitä ole vaikuttanut mitenkään häiriintyvän tai hämmentyvän. Ja niin vain niitä onnistumisia on alkanut syntyä – ensin yksi kymmenestä yrityksestä, sitten muutama enemmän.

Ja niin vain alkaa Elmo tajuta mitä tämä uusi leikki tarkoittaa! Eikä vain sisällä vaan myös ulkona – pihalla ilman hihnaa ja lenkillä hihnan kanssa. Tuntuu kyllä huikean hienolta kun koiralle saa opetettua näinkin ison asian alkeet.

Perusasennon opettamisen yhteydessä Elmo on myös edistynyt seuraamisessa ihan huikeasti. Samasta asiastahan näissä on tavallaan kyse, eli tuossa tietyssä paikassa ohjaajan sivulla pysymisestä. Tämän illan hihnakävelyllä Elmo ohitti aivan upeasti sivulla (oikealla kylläkin) pysytellen vastaan tulleen koirakon, mutta hakeutui sittemmin myös muutamaan kertaan oma-aloitteisesti seuraamaan ihan täy-del-li-ses-ti. Nappiin menneet seuraamisliikkeet olivat toki vain noin reilun viiden sekuntin mittaisia, koska nehän oli palkattava kiireesti ennen liikkeen hajoamista. Mutta tässä vaiheessa kesto onkin ihan toissijainen juttu.

Hihnakävelykin sujuu parhaimmillaan kuin tanssi. Oikeasti Vauhdin hidastukset, juoksunpyrähdykset, suunnan vaihdokset ja tietysti ihan vain suoraan tasaista tahtia käveleminen onnistuvat hihnan kiristymättä, vihjesanoja tai äänimerkkejä tarvitaan lähinnä juoksusta pysähtymisessä. Onnistumisia on noin 90% hihnailuista, mutta laji on herkkä ja ei tarvita kuin ikävästi partakarvoihin tuivertava tuuli tai tassuihin pakkaantunut lumi, ja homma näyttääkin äkkiä enemmän rodeonäytökseltä. Mutta olen kyllä enemmän kuin tyytyväinen siihen millaisen pohjan olen saanut hihnakäytökselle luotua.

Koirakansalaisen neljä perustaitoa

Kiitos lukijakommentin, muistan nyt kirjoittaa Tommy Wirénin kirjan innoittamana neljästä perusteemasta, joita harjoittamalla, syventämällä ja improvisoimalla koiran kanssa voi tehdä oikeastaan mitä tahansa. Ostin ”Onnistu koirasi koulutuksessa” -kirjan hetken mielijohteesta pentua odotellessani. Se osoittautui hyväksi, suorastaan ilahduttavaksi teokseksi.Ehkä kaikkein parasta lukukokemuksessa oli huomata, että en ole omine pähkäilyineni päätynyt ollenkaan metsään vaan ollut ihan oikeilla jäljillä. Olen saanut monelle omassa mielessä muhineelle asialle ja ilmölle kirjan avulla nimen ja jäsennyksen. Kirjassa on paljonkin mainitsemisen arvoista, mutta nyt lyhyesti näistä neljästä koulutuksen peruskivestä, jotka siis ovat luopuminen, lähellä pysyminen, rauhoittuminen ja kohdetyöskentely. Etenkin kolme tai vähintäänkin kaksi ensimmäistä ovat yhteiskuntakelpoisuuden ehto minkä tahansa koiran kanssa. Kolmannen harjoittelun tärkeys riippuu aika paljon koiran rodusta ja luonteesta – esimerkiksi tämän snautserin kanssa rauhoittuminen ei ole vaatinut erityishuomiota, kun taas edesmenneen sakemannini kanssa siihen olisi pitänyt panostaa paaaljon enemmän. Kohdetyöskentely on erinomaisen tarpeellinen taito heti, jos koiran kanssa haluaa tehdä yhtään mitään muuta kuin vain lenkkeillä, oli sitten kyse vain koiran aktivoinnista tai tavoitteellisemmasta kouluttamisesta. Ihan pakollisena perustaitona en tätä kuitenkaan pitäisi – ilman sitäkin koirasta saa mukavan, yhteiskuntakelpoisen kaverin (mutta samalla koira ja ohjaaja jäävät paljosta paitsi ilman tätä hauskaa leikkiä!).

Minun kokemuksiani:

Luopuminen. Tämän parina on oikeastaan kontakti. Eli koira luopuu jostain muusta ja ottaa katsekontaktin palkkion toivossa. Harjoitellaan joka päivä jollain tavalla ja tämä on kenties tärkein taito tähän saakka. Aloitimme ruualla, ja sittemmin luopumista on hyödynnetty mm. ihmisten ja koirien ohituksissa.

Lähellä pysyminen. Seuraamisen ja arjessa etenkin hihnakävelyn a ja o, liittyy myös hyvin vahvasti kontaktiin. Harjoituksissa olen pyrkinyt olemaan itse mahdollisimman passiivinen, jotta lähellä pysyminen ei muuttuisi houkutteluleikiksi vaan koiran aktiiviseksi toiminnaksi. Arjessa tärkein sovellus on tosiaan hihnakävely ja luoksetulo, mutta myös seuraamisen alkeita olen leikin ja ”vahingon” kautta aloitellut.

Rauhoittuminen. Tämä on ollut Elmolle helppoa eikä ole vaatinut hirveän paljon erillistä harjoittelua, enemmänkin arkisten asioiden tekemistä oikein. Eli sylistä ei koskaan pääse rimpuilemalla. Ovista ei mennä läpi vaan sisään ja ulos siirrytään maltilisesti ja etenkin ulkoa sisään istumisen ja odottamisen kautta. Hyvä harjoitus on ollut seistä pentu sylissä ja lähteä laskemaan sitä hissukseen kohti lattiaa heti kun pentu on rentona. Jos koira alkaa pyristellä, nousee ”hissi” heti takaisin ylös. Elmo osaa hienosti lötköttää ihan lattialle asti ja lähtee siitäkin maltilla eteenpäin.

Kohdetyöskentely. Tätä ollaan harjoiteltu vähiten, mutta tämä on ehkä kaikkein haastavinta ja siksi myös hauskinta ja koiralle väsyttävää. Olen opettanut Elmon koskettamaan nyrkistä suoraksi ojennettua etu- ja keskisormea kuonolla. Lisäksi ollaan nyt sairaslomalla harjoiteltu läpsyleikkiä, eli tassulla avattuun kämmeneni koskettamista. Niin, ja jossain vaiheessa yritin sheipata Elmolle pahvilaatikon koskemista, mutta se jäi kyllä vaiheeseen kun pelkkä pään kääntäminen kohti koiralle merkityksetöntä laatikkoa vaati useamman koulutustuokion.

Eli kaikkien neljän perustaidon osalta ollaan ihan mukavasti liikkeellä koiran täytettyä juuri 16 viikkoa. Kirjoittaessani tajuan kuitenkin, että vihjesanojen opettaminen on jäänyt kovin hataraksi. Olen kyllä ollut vähän sitä mieltä, että arjessa koiran kanssa pärjää hyvin vähillä sanoilla, eli koiran voi opettaa toimimaan ”ajatuksesta” hyvin monessa tilanteessa. Esim. juuri ovella istuminen – mihin siinä tarvitaan vihjesanaa? Kun koira oppii ilmankin tietämään mitä siltä tahdotaan? Epäilen myös, että joskus vihjesanojen, arkikielessä käskyjen, käyttö saattaa toimia ihmisen ja koiran välillä yhteistyötä heikentävänä tekijänä ihmisen erehtyessä herkästi ajattelemaan, että koira ohjautuu pelkillä sanoilla. Ihminen ryhtyy silloin käskemään koiraa ja olettaa, että koira tottelee koska se tietää mitä käsky tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan automaattisesti ole, vaan ihmisen toiminnan täytyy tukea sanallista käskyä. Siksi mielestäni voi olla parempi, että koira ja ihminen oppivat toimimaan yhteen ilman sanallista vihjettä. Tokihan Elmokin jo joitain vihjesanoja tuntee, mutta olen yrittänyt pitää niiden merkityksen vielä aika vähäisenä. Luulen, että tässä vaiheessa täytyy käyttää tämän asian pohtimiseen hiukan aikaa ja samalla miettiä mitä vihjesanoja haluan ylipäätään opettaa arjessa ja mitkä sanat jätetään mahdolliseen harrastuskäyttöön.

Sairaslomalaisen harjoituksia hihnassa ja vapaana

Elmo on ollut viikon verran sairalsomalla auto-onnettomuuden jäljiltä, ja on ollut pakko keksiä jotain muuta kuin ulkona sinkoilua koiran väsytykseksi. Ensimmäiset päivät vietimme koiran kanssa sisällä keräten energiaa. Ulkona oli hurjan liukasta, eikä sinne auttanut mennä kuin pikapissalle omalle pihanurtsille. No, tästä liikkeelle päästyämme koira oli kuin olisi lähes täysin unohtanut hihnakäytöksen salat – ne, jotka olivat jo niin hyvällä mallilla, suorastaan ylpeydenaiheeni! Vaan tietäähän sen. Sisällä oloa, patoutunutta energiaa. Purkaahan se täytyy ja kukapa silloin malttaisi odotella sitä hitaampaa hihnan toisessa päässä.

Nyt ollaan sitten siirretty askelmerkkiä pari pykälää taaksepäin ja harjoiteltu hihnakävelyä jälleen tosi lyhyellä hihnalla supertiivisti löysästä hihnasta palkaten ja hihnan kiristymisestä pysähtyen. Kylläsesiitä. Olen joutunut muistuttamaan itselleni, että pitää olla tosi, tosi ja tosi tarkkana siitä, ettei koiralta vaadi liikaa. Se, että se on osannut 10-15 viimeistä hihnalenkkiä ei tarkoita vielä mitään, eikä etenkään sitä, että palkkaamista voisi vähentää. Satunnaistaa ehkä kyllä, mutta vaihtelevaan tahtiin vahvistamista tarvitaan ihan siinä missä ensimmäisilläkin lenkeillä. Hihnakävely _on_ temppu, ja sen muistaminen auttaa myös muistamaan mitä varten oikeasti lenkillä käydään.

Esimerkkinä siitä miten tärkeää oman tekemisen tarkkaileminen ja muuttaminen on koiran opettamisessa, voisin kertoa vielä Elmon intohimoisesta suhtautumisesta risuihin ja keppeihin. Minähän en yhtään tykkää siitä, että koira mussuttaa maasta kaiken löytämänsä, maiskuttaen ja louskuttaen. Elmo on oppinut puolivahingossa, että ”Anna olla” tarkoittaa jättämistä, eli esim. kotipihalla ruusupuskan järsimisen lopettamista, kissojen jahtaamisen lopettamista tai kepin sylkäisemistä suusta (tai kuten tänään, lattialla makaavan emännän otsalla lepäilevän namin jättämistä rauhaan kunnes sen saa luvalla ottaa nätisti). No, hihnassahan tämä tosiaan on toiminut, mutta vapaana Elmo keksi, että turha totella kun ei kaksijalkainen kuitenkaan pääse kaivamaan epätoivottuja eväitä suusta ennen kuin ne on jo hotkaistu. Minä sitten käskytän ja käskytän, ärsyynnyn ja tuskastun kun koira ei usko, vaikka varmasti tietää. No mutta. Hetki kelausta: Miksi ei usko? Miksi uskoisi? Niinpä. miksi uskoisi, kun voi yhtä hyvin jatkaa risujen järsimistä. Ellei sitten lopettaminen johda johonkin paljon mukavampaan. Eli ei kun takaisin niille jäljille, joiden ihan hyvin tiedän johtavan oikeaan suuntaan – kun vain aina muistaisin. Siispä vaihdoin vaatimisen palkkaamiseen. Ensin hihnassa, jossa koira luopuu tietäen, että herkut vaikka kaivetaan suusta jos ei muuten sylje. Anna olla – naksu – nami. Ja sitten vapaana. Ja vaikka tämä ei vielä pomminvarmasti toimikaan niin reitin korjaus on ollut ehdottomasti tarpeellinen ja oikea ratkaisu.

Jos siis koiran – etenkin pennun! – kanssa joku asia ei onnistu hyvällä niin katso peiliin, ota pari askelta johonkin suuntaan ja opeta paremmin. Yksinkertaista, mutta vaatii kovasti kärsivällisyyttä, malttia ja ennen kaikkea jatkuvaa oman pään sisäistä vuoropuhelua. (Ja siitähän minä tykkään.)

10-viikkoisen viikonloppu

Viime viikko meni melkoista haipakkaa palattuani loman jälkeen töihin. Elmo-parka joutui olemaan jo pitkiä päiviä yksin, joskin jäljistä päätellen pentu on kyllä nukkunut valtaosan yksinolajastaan.

Viikonloppuna otettiin sitten vähän takaisin siinä, missä arkena ehdittiin touhuta iltaisin vain lyhyitä aikoja. Perjantaina satoi lunta!! Siitähän riitti iloa pienelle parrakkaalle. Turkkiin, ja etenkin naamakarvoihin paakkuuntuva lumi vaan ei ollutkaan niin hauska juttu – ellei sitten oteta lukuun sitä lystiä, jonka hassu ilmestys emännälle tuotti. Elmon etenemistä lumessa oli myös hauskaa seurata: näytti siltä, kuin koira olisi kuullut jonkun pienen koppakuoriaisen kulkevan lumen alla. Kuono lumeen tökkien ja välillä päätä kallistellen Elmo tamppasi pihaa ympäri, ja lopulta oli sitten kuljettava vielä haistelemassa itse tallatut jäljet.

Lauantaina kävimme Elmon kanssa keskustassa, ja satuimme paikalle juuri parahiksi ihmettelemään toripäivän päätöstä. Oli nostolava-autoa, purkuaan rämiseviä rakennelmia, kiireisiä ihmisiä, pyöriä, pulkassa ohi kulkevia, kiljahtelevia lapsia ja kovaääninen kuorma-autokin. Seisoskeltiin siinä melskeen keskellä ihmettelemässä tovi, ja käytiin sitten vielä kävelemässä pieni kierros keskustan hiljentyneellä kävelykadulla. Naksutin ja namit mukana, tottakai! Elmo katseli toiveikkaana jokaista ohikulkijaa, josko joku innostuisi tervehtimään. Naksu ja nami aina kun malttoi seisoa paikoillaan tai kävellä hihnassa suoraan riippumatta siitä mitä tai kuka ohi pyyhälsi. Pääsin naksuttelemaan kauempana kiinnostusta herättäneitä koiriakin, olivat sopivan kaukana olemaan herättämättä minkäänlaisia intohimoja, mutta katsomisestahan namin saa ja niitä oli nyt helppo jaella.

Sunnuntaina sitten harjoiteltiin taas julkimatkustusta. Tällä kertaa hilpaistiin junalla Espooseen. Elmo sippasi aika pian junan lähdettyä viereen istahtaneen teinitytön lenkkarin viereen, ja nukkui lopulta kuin tukki ja malttoi juuri ja juuri heräillä junanvaihtoon. Toisessa junassa oltiinkin eteisosastossa, jossa riitti enemmän tapahtumaa ihmeteltäväksi. Pari pysäkkiä ennen määränpäätä vaunuun tuli toinen koira, jonka onneksi huomasin ja ehdimme siirtyä eteisen toiseen päähän. Elmo meni ensin ihan kierroksille, mutta kun toisen koiran omistaja fiksusti otti oman koiransa pois katsekontaktista, sain hyvin pian Elmon rauhoittumaan ja pääsin palkkaamaan. Ja sehän toimi. Jälleen kerran, naksu ja palkka toisen koiran nätistä katsomisesta – istuen tai paikalla seisten, hihna löysällä. Ensin Elmo haeskeli namia kädestäni tai minua katselemalla, mutta hyvin pian äkkäsi, että se onkin tuo toinen koira joka saa namit heltiämään. Lopulta Elmo rauhoittui täysin, ja saatoimme vaihtaa hiukan paikkaakin junavaunussa ilman, että Elmo olisi enää reagoinut levottomasti toiseen koiraan.

Perillä kävimme kylässä lapsiperheessä, jossa oli Elmoa vain 2 viikkoa nuorempi labradorinarttu. Tyypit pitivät ihan järjetöntä mekkalaa keskenään, ja pariin kertaan oli ihan pakko vähän rauhoitella tilannetta. Tosi vaikeaa arvioida kuinka pitkälle tällaisten pikkupikkupentujen voi antaa ottaa toisistaan mittaa – äänitehosteet olivat sellaiset, että jos kyse olisi ollut aikuisista koirista, olisimme kyllä luulleet keräilevämme ruumiita tapaamisen päätteeksi. Molemmat komensivat toisiaan melkoisen tasapuolisesti ja kävivät rähinöiden päälle kerta toisensa jälkeen uudelleen vaatimassa toinen toistaan leikkiin.

Loppupäivä menikin aivan järkyttävästä väsymyksestä toipuessa. Kyllä pikkupennusta on ihanan helppoa saada virrat pois!

Rennosti reporankana kylässä:

086

Huomenna pitääkin hakea apteekista Axilurit ja varailla kalenterista ja eläinlääkäristä sopiva aika rokotuksille. 12 viikon rajapyykki on jo ihan lähellä!

Rankka lepopäivä

Tänään Elmon kanssa vietettiin iltaa ihan kotosalla, ilman mitään sen kummempia uusia kokemuksia. Kävimme kuitenkin ensimmäisellä ”pidemmmällä” hihnalenkillä (vihjesanat ”Hihnassa” / ”Vapaa”) korttelin ympäri ja tällä kertaa naksutin oli ensimmäistä kertaa apuna palkkaamisessa. Naksuttelin ensin koiran jolkotellessa vierellä ihan muutaman sekuntin välein ja sitten vain satunnaisesti ja suunnanvaihdoksista / pysähdyksistä liikkeellelähdöistä (vihjesana ”Mennään!” ja naksaus heti kun lähti liikkeelle). Kotipihalla koira veti hepulit ja rynni hihnan kanssa ympäriinsä. Seisoin paikallani enkä päästänyt hihnaa yhtään myöden – muutaman kerran jälkeen hakeutui vierelle ja siitä sitten vain isot kehut. 400 metriä oli jo pitkä matka ja tästä ei tarvitse matkaa kyllä vielä hetkeen pidentää. Hihnailussa(kin) laatu on määrää paljon tärkeämpää. Yhdellekään huonolle hihnalenkille ei tarvitse lähteä vaan mieluummin keskittyneitä, lyhyitä lenkkejä tiiviillä palkkauksella.

Lenkin jälkeen vielä hiukan reuhuttiin, kampailtiin pohjavillaa ja leikattiin kynnet. Tassukarvoja näpsiessä ihmettelin, kuinka koira ottaakaan niin rennosti…

Elmo 13112014

8 viikkoa snautseria

Mitä kuuluu 8-viikkoisen snakuvaavin elämään? No ainakin unta, unta ja unta. Repimistä, repimistä ja repimistä. Pissimistä, pissimistä ja kakkimista. Pihapiirin ja ympäristön ihmettelyä, autoon tutustumista, pienenpieniä hihnassakävelyharjoituksia ovelta postilaatikolle ja takaisin. Käytössääntöjen opettelua ja omaan laumaan leimautumista. Hiljalleen tutustumista erilaisiin, eri-ikäisiin ihmisiin – sisävaatteissa, ulkovaatteissa… Naapurin setä pipo päässä on ihan eri tyyppi kuin ilman pipoa!

Mitä olen tässä viikon aikana havainnut? Ainakin sen, että tällä snautserilla (kuten ilmeisesti muillakin) laumavietti EI ole se vahvin vietti. En muista paimenen ja noutajien kanssa olleeni koskaan tilanteessa, että ihan pikkupentu jäisi itsepintaisesti sadesäällä jököttämään etuoven eteen omistajan lähtiessä pois näköpiiristä (ei, en palannut vaan kyhjötin nurkan takana vesisateessa kunnes tuli perään). Myös sen olen saanut todeta, että koira on todella nopea oppimaan ja hyvin perso ruualle. Innostuu myös erityisesti repimisleikeistä, saaliistakin jokin verran. Yllättynyt olen siitä, kuinka selkeä ja mutkaton ja mukautuva tämä karvavauva on. Sen toimintaan on tässä vaiheessa todella helppoa vaikuttaa ihan vain sammuttamalla (olemalla huomioimatta) huonoa käytöstä ja palkkaamalla oikein tekemisestä.

Vähän tarkemmin näistä kuluneen viikon tekemisistä – mitä on harjoiteltu ja miten?

No sisäsiisteyttä tietysti: Ensin matot lattialla, mutta muutaman päivän jälkeen ne alkoivat tuntua liian houkuttelevilta pissapaikoilta, joten otettiin pois. Sen jälkeen sanomalehdet ovat löytyneet hyvin ja ajoitustarkkuus ulos viennissä kasvaa koko ajan. Pissa-sana on jo tuttu, ja jos sen sopivana hetkenä lausuu niin kohta jo lirisee.

Yksinoloa: Pentu on ollut joka päivä yksin vähintään kahdesta neljään tuntia. Häkin ja siellä olevan makuupaikan otti omakseen välittömästi, ja nyt hakeutuu jo unen tullessa itse avoinna olevaan häkkiin nukkumaan. Häkin jatkeena oleva pentuaitaus toimii lähinnä pissipaikkana, ja miellellään pentu käykin unesta havahtuessaan tarpeillaan ”ulkona” ja palaa sitten häkin puolelle unta jatkamaan. Häkissä on makuupaikan lisäksi myös sanomalehtiä ja juomakuppi sekä jonkun sorkkaeläimen sorkka kaluttavaksi ja tietysti myös leluja. Olen antanut sinne myös kuorittua jääkaappikylmää porkkanaa pureskeltavaksi. Oma paikka -”käsky” on jo tuttu ja osaa käsiavun kera mennä tuon kuullessaan pedille. Ruuan olen antanut vaihtelevasti häkkiin ja aitauksen puolelle. Yksin ollessaan Elmo tuntuu lähinnä nukkuvan ja käyvän välillä unenpöppörössä tarpeillaan. Yhden kerran jouduin lähtemään kotoa niin, että jäi vinkumaan, mutta tämän jälkeen ei ole itkuja kuulunut. Kotiin palatessa otan Elmon eleettömästi ulos pissalle ja vasta tarpeiden jälkeen tervehditään. Jos on selvästi juuri ehtinyt pissiä niin otan rauhassa vaatteet pois, tyhjennän kauppakassin ja touhuilen vähän, ja sitten vasta huomio aitauksen suuntaan. Kaksi ensimmäistä yötä Elmon kotiuduttua nukuin patjalla häkin vieressä, mutta en reagoinut mitenkään mihinkään pennun ääniin (korkeintaan henkäisin pari kertaa raskaammin, että huomaisi minun olevan täysin rento ja pitkästynyt). Nyt öisin ei kuulu mitään ääntä  – toki aamuisin on muutamat pissat ja yleensä yhdet kakat siivottavana. Mutta tältä(kin) osin kerrassaan hienosti siis elämä uudessa kodissa alkanut.

Katsekontaktia, odottamista: Istuminen ruokaa odottaessa solahti Elmon päähän ensimmäisestä kerrasta. Aika pian lisäsin vaikeutta ja edellytin katsekontaktia. Alkuun tuijotteli tietysti kuppia, mutta ei tähänkään tarvittu kuin ehkä kaksi ruokintakertaa kun hoksasi jo, että vaikka pidän kuppia etäällä vartalostani, on katseen hakeuduttava kasvoihini ennen kuin kuppi laskeutuu. Namit molemmissa käsissä -harjoituksetkin ovat käynnissä ja tässäkin osaa jo hyvin nopeasti hakea katsekontaktia. Istumista edellytän myös ulos mennessä ennen oven aukeamista (paitsi silloin kun on h ä t ä, jolloin mennäänkin sylitysten). Käskysanoja en ole yhdistänyt tekemiseen, enkä oikeastaan koe sitä mitenkään tarpeelliseksikaan vielä tässä vaiheessa.

Trimmipöytää: Pöytänä toimii vanha Ikean sohvapöytä, johon on leikattu pala kylppärinmattoa liukuesteeksi. Pöydällä käydään pari kertaa päivässä – joskus vain seisomassa, joskus myös harjattavana, kynsien roplauksella, hampaiden ja korvien katsomisella ja jopa trimmausveitsiharjoituksella (oikeakätisellä veitsellä työskentely käy harjoituksesta myös vasuri-omistajalle). Pöydällä saa aina namin alkuun ja lopuksi, ja välillä silloin tällöin. Kynsien leikkuu pöydällä ei kyllä vielä onnistu, eli olen vain tyytynyt kuivaharjoittelemaan siinä ja ropeltamaan saksilla kynsien päitä. Elmo antaa todella nätisti käsitellä itseään kaikin tavoin – tästä lienee paikallaan kiitos kasvattajalle!

Syliin rauhoittumista: Riehuhepulit sisällä ei ole ok. Silloin on poikkeuksetta kyse pennun yliväsystä. Niin hauskaa kuin yhden kerran olikin seurata väsyn purkua epätoivoisiin yrityksiin provosoida hyvähermoista kissaamme, on tämä touhu nyt kielletty. 20kg vauhdikasta, kovaäänistä koiraa ja nopeasti pitkin kämppää karkuun säntäävä kissa ei ole mukava tulevaisuudenvisio. Siispä jahtaus- ja räksytysleikki siirtyi kieltolistalle. Ylikierroselkeiden alkaessa otan Elmon syliin ja pidän kiinni. Saattaa öristä ja väännellä vastaan, mutta rauhoittuu erittäin, erittäin pian kun tajuaa että tässä taas ollaan. Heti kun alkaa rauhoittua, pehmenee otekin. Silittelen rauhallisesti ja juttelen matalalla äänellä rrraaaauha. Hyvin usein silmä alkaa lurpahtaa alta aikayksikön. Aina ei tilanne ole se, että pentu kaipaisi unta, mutta oli tilanne mikä tahansa, syliin ottaessani lopputulos on koiran rauhoittuminen – leikki voi sitten jatkua kun välillä on henkäisty ja rentouduttu kunnolla. Uskon, että tämä on erittäin tärkeä harjoitus ja helpottaa myöhemmin koiran rentoutumista, vaikka sitä ei syliin ottaisikaan – vihjesana ”Rauha” kun yhdistyy pentuaikana todella syvään rauhoittumiseen, jopa syliin nukahtamiseen.

Hihnassa kulkemista: Aloitimme sisällä parin metrin matkalla. Pantaan ei reagoinut mitenkään, eikä hihnaakaan noteerannut millään tavalla, kun palkkasin lähes joka askeleella vierellä pysymisestä. Ollaan siirrytty hiljalleen ulos ja kävelty siellä pieni matka ulko-ovelta postilaatikolle ja takaisin. Lentävät syksyiset lehdet olivat liikaa häiriötä, mutta muuten on jaksanut keskittyä melko hyvin. Pari kertaa on sännännyt kireälle remmille ja reuhtonut päässä hetken – olen sitten kehunut heti kun on lopettanut ”pakittamisen” ja tullut askelenkin lähemmäs minua. Vähän ärsyttävästi pidennettävissä oleva hihna jää kaksinkertaisesta osastaan tassuihin kiinni, mutta en haluaisi vielä laskea hihnaa pisimmilleenkään. Tässä on vielä iso, iso harjoittelu edessä. Haasteena on löytää makupaloja, jotka ovat äärimmäisen herkullisia, helposti syötäviä ja helposti tarjottavia. Tällä hetkellä ehdoton ykkönen on onllut Snellmannin maksamakkara, jota tahmaisena on helppoa kaapaista toisen käden sormenpäähän ja ottaa siitä sitten toisen käden sormeen pienenpieni sipaus pennun nuoltavaksi. Tämä on todellista herkkua ja helppoa – ainoa vaan, että en tiedä kuinka tervellistä tuota ihmiselle tarkoitettua maksamakkaraa on pennulle syöttää (tai maksaa yleensäkään?). Pieniähän määrät ovat, mutta pidetään tämä special-herkkuna special-tilanteita varten.

Ja mitähän muuta. Vaikka mitä, mutta tärkeimpänä tietysti suhteen luominen pentuun: runsaasti leikkimistä, läheisyyttä, luottamuksen voittamista (no, tässä nyt ollut paljon voitettavaa). Johdonmukaisuutta, mutta toisaalta suurta yllätyksellisyyttä positiivisessa mielessä (eli hihasta saattaa löytyä yllättäen joko sitä maksamakkaraa tai rätti repimistä varten, iloista kehua tai nujuleikkiä – palkka ei ole koskaan vakio!).

Muistiin vielä, että jossain vaiheessa pitää kirjoittaa aiheista häkki, käskysanojen käyttö ja kiellot.