Nenä kunnossa ja mieli virkeänä

Meillä on Elmon kanssa monenlaisia pieniä arjen virikkeistys-projekteja. Sellaisia hyvin tavoitteettomia, usein vähällä tai olemattomalla suunnittelulla hetken mielijohteesta toteutettuja tuokioita. Ei siis mitään, mistä kannattaa ottaa oppia, mutta ideoita saa toki omalla vastuulla käyttää. Nenän käyttö on yksi askare, joka on koiralle takuulla mieluinen ja luontainen.

Hajun tunnistamista ollaan harjoiteltu hyvin yksinkertaisella kotikonstilla: ripaus kanelia puhtaaseen pakasterasiaan, kansi päälle niin, että jää yhdestä kulmasta raolleen. Toinen pakasterasia eri värisellä kannella (jotta minä tiedän kumpi on kanelipurkki ja kumpi ei) jätetään tyhjäksi. Koiralle näytetään ensin kanelipurkkia uesampaan kertaan niin, että aina kun se nuuhkaisee merkataan toiminto naksuttimella ja annetaan palkka. Nuuhkaisu on siis eri asia kuin vaikkapa purkin tökkääminen kuonolla – Elmon kanssa olin alkuun tarkkaamaton ja koira yhdisti purkin ja nenän käytön toisiinsa ihan väärällä tavalla, eli kuvitteli että sen kanssa toimitaan samoin kuin kosketuskepin kanssa. Seuraavassa vaiheessa purkkia voi viedä vähän etäämmälle ja palkata koiran sen mennessä haistamaan (tai alkuun vaikka vaan lähestymisestäkin jos koira ei mene tutkimaan purkkia oma-aloitteisesti). Kun koira etsiytyy aktiivisesti nuuhkimaan purkkia on aika ottaa mukaan tyhjä rasia. Koira saa ensin nuuhkaista kanelipurkkia, se palkataan ja tämän jälkeen molemmat purkit viedään etäämmäs. Koira lasketaan haistelemaan. Tyhjän purkin haistelu ei johda mihinkään, kanelipurkin pienen pienestäkin nuuhkaisusta saa palkan. Sitten purkkien paikkojen vaihtoa, kolmas purkki kehiin jne. Mielestäni tässä vaatii suurta tarkkuutta huomata milloin koira käyttää nenäänsä ja milloin se vain kokeilee tökätä kutakin purkkia vuorollaan palkan toivossa. Meillä ollaan tässä vielä alkuvaiheessa.

Helpompi nenätemppu on tavaroiden piilottaminen ja etsiminen. Mikä tahansa tavara käy, alkuun on kuitenkin helpompaa lähteä liikkeelle koiralle mieluisesta esineestä. Jos esine on oikein mieluisa, sen voi vaikka vain näyttää koiralle, käskeä koiran paikalle ja viedä esim. huonekalun taakse niin, että koira näkee piilotuksen muttei itse palloa. Sitten vaan lasketaan koira etsimään. Piilo voi olla ensin avopiilo, sitten heti yhden, kahden kerran jälkeen esim. puoliksi jonkin tavaran taakse niin ettei sitä löydä näköaistia käyttäen. Ja lopulta esim. viltin, sohvatyynyn tms. alle, josta koira joutuu jo tosissaan sitä nenällään hakemaan. Tässä on vaarana se, että koira oppii ottamaan esineen itselleen, jopa varastamaan ja livahtamaan sen kanssa karkuun. Kannattaa siis opettaa ensin tavaran luovuttaminen käskystä. Vielä parempi, mutta alkuopettamisen kannalta hitaampi tapa on opettaa alusta asti koira etsimään mitä tahansa niin, että se ei tavoittele tavaraa itselleen vaan se saa palkkion pelkästä löytämisestä. Näin kannattaa toimia, jos arvelee että esine-etsintää haluaa jalostaa jatkossa vähän pidemmällekin. Tällöin liike on mielestäni helpoin (en todellakaan tiedä oikeaoppisuudesta!) opettaa takaperin kuten noutaminenkin. Koira opetetaan ensin ilmaisemaan jollain tavalla esine. Ilmaisun ei tarvitse tässä vaiheessa olla lopullinen ilmaisu vaan riittää, että koira esim. selkeästi katsoo esinettä tai koskee sitä kuonollaan. Naksu ja palkka, naksu ja palkka. Sitten esine siirretään kauemmas ja taas sama juttu – esineen luokse siirtymisestä ja siihen huomion kiinnittämisestä naksu ja palkka. Tähän voi myös yhdistää hajun ottamisen samaan tapaan kuin yllä hajutunnistamisessakin, eli annetaan koiran ensin nuuhkaista esinettä, sitten se viedään pois ja saman hajun uudelleen löytämisestä tulee taas palkka. Näin koira oppii, että sen tulee etsiä juuri tietyn hajuista esinettä. Ja sitten vaan vaikeutetaan.

Koira tykkää näistä nenätuokioista, se oppii keskittymistä ja ainakin toivottavasti myös rauhallista ja määrätietoista työskentelyä. Ja onhan näistä harjoituksista käytännön hyötyäkin. Olen tehnyt Elmolle harjoituksia myös ulkona ja tipautellut käsineitäni milloin mihinkin. Näköähän koira näitä hakiessaan käyttää, mutta pääasia on, että se saa kokea löyätmisen riemua. Tänään Elmo löysi sulavasta hangesta meille ihan vieraan ihmisen lapasen ja sai tietysti herkut siitä hyvästä. Ja illalla löytyi vielä aitamme takaa poikien lämimisharjoituksissa kadonnut tennispallo ojasta sohjolumen keskeltä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joku päivä osuisi kulta-aarre lenkkipolun varrelle…

 

 

 

Advertisement

Elmon puuhia kuvina

Elmo ja kaverit

Puistossa ei ole tullut kuvia otettua, mutta on Elmo ehtinyt kaveerata muuallakin. Kuvissa kääpiömäykky Patu, Venny- ja Molli -labbikset.

Elmon aktiviteettejä

Elmo puuhailee meidän kanssa arjessa mukana melkein kaikessa. Näissä kuvissa ollaan kansallispuistossa ja mökkilaiturilla. Ihme kyllä, yhtään kuvaa ei ole jalkapallokentän laidalta. Elmosta on tullut vanhimman pojan joukkueen ”maskotti”, eli sekä pelaajien että pikkusisarusten suosikki, joka tarvittaessa viihdyttää muuten nopeasti pitkästyviä pieniä katsojia leikeillään ja tempuillaan.

      

 

Ja vielä vähän ”harrastuksia”

Hauskinta Elmon kanssa on kaikenlainen leikkimielinen harjoittelu. Olemme hyvällä alulla erilaisten temppujen suhteen – skeittaus on yksi mieluisimpia temppuilutouhuja ja siihen meillä on Elmon kanssa loistavat mahdollisuudet kaupunkiin valmistuneen hienon skeittipuiston käyttäjinä. Temppujen ohella olemme käyneet tekemässä jonkin verran jälkiä, sitäkin ihan vain omaksi iloksemme. Näihin syys-lokakuisiin kuviin ja tunnelmiin – jälkipellolta ja skeittipuistosta.

Askelmerkkejä

Muistiin muutamia arkitottelevaisuuden askelmerkkejä:

Arkitottelevaisuus on tällä hetkellä niin hyvällä tolalla kuin voin sen ajatella tässä vaiheessa olevan. On lyhyempi lista kirjata niitä asioita, jotka vielä vaativat petraamista, mutta aloitan silti kehuilla.

– Yksinolo. Elmo on päivät yksin kotona stressaamatta. On omalla aidatulla alueellaan (häkki + aitaus -yhdistelmä, joka täyttää eläinsuojelulain vaatimukset!), eli ei ole mahdollisuuttakaan tuhota mitään arvokkaampaa, mutta sielläkään ei ole tuhonnut kuin vessapaperirullan hylsyjä. Eli todennäköisesti nukkuu ja mahdollisesti seurailee kissojen touhuja. Yöt nukkuu. Pissavahinko tulee loppupäässä yksinoloa, eli kun heräilee eikä pääse riittävän pian ulos.

– Ulos lähteminen ja kotiin tuleminen. Täysi kymppi! Ei hösellä lähdettäessä vaan seisoskelee rauhassa odottamassa että saan kamppeet valmiiksi. Ei ryntää ovesta ilman lupaa vaikka se jäisikin lapsilta auki. Kotiin tullessa odottaa tarvittaessa luvan tulla sisään. Eli saan rauhassa hakea pyyhkeen valmiiksi koiran istuessa oven ulkopuolella.

– Hihnakävely. Kaksin kävellessämme erinomaista, isommalla porukalla vähän levottomampaa. Kontaktia pitää päivittäin aktiivisesti vahvistaa, muuten ympäristö vie kaiken huomion. Kiinnostuu ajoittain ohikulkijoista, mutta tuntee käskyt ohi tai anna olla ja seuraa vain katseellaan. Lapset kiinnostavat, mutta samalla tavalla osaa ohittaa käskyllä. Koirien ohitukset erinomaisella tolalla, myös ja erityisesti räksyttävät koirat ohittaa hakien minulta  palkkaa intensiivisesti (vaatii toki useimmiten käskyn ”täällä” tai ”ohi” ja minulla on AINA nameja näiden tilanteiden varalta mukana). Osaa kädellä näyttämällä siirtyä tien reunaan/nurmikolle (kummallekin puolelle). Kadun ylitykset ”yli” -käskyllä, jolla myös vaihdetaan pyörätiellä kävellessä puolta. Tokihan hihnassa tulee sinkoamisia lentävien lehtien perään ym. yllätyksiä, mutta jos näin ei himpun vajaa 7-kuisella olisi niin voisi olla jo huolissaan 😉 . Ohittavat autot saavat edelleen säikkymään, mutta ilman mitään minulle aukeavaa logiikkaa. Eli joskus ei välitä mitään, joskus reagoi pienesti (esim. menee ”kasaan”) ja joskus jopa pyrkii pakenemaan poispäin autosta.

– Lasten kanssa viihtyy ja on pääasiassa nätisti. Luulee olevansa yksi lapsista eikä tajua, että lapset eivät halua joka leikkiin nelijalkaista kaveria. Rakastaa juosta lasten kanssa, eikä yritä hyppiä tai näykkiä (ja siksi olen sallinutkin tämän huvin sekä lapsille että koiralle – viimeksi tänään kirmasivat ulkona kilpaa). Lapsia uskoo jos haluaa, mutta mitään auktoriteettiä lapsilla ei ole koiraan nähden (vrt. edellä – Elmo on mielestään yksi lapsista). Vieraiden lasten kanssa en tietenkään anna leikkiä samalla tavalla.

– Tervehtiminen. Öööö. Tämän nyt arvasin jo pikkupentuna. Kotiväen osaa tervehtiä nätisti – saattaa nousta takajaloille, mutta ei hypi päin ja uskoo käskyä ”alas”. Mutta vieraat, vieraat… Ovelle ryntää haukkuen ja tämä on ok. Ovi aukeaa vasta kun istuu hiljaa haukkumatta aloillaan. Sen jälkeen onkin kohta, jossa meillä on vielä opettelemista. Kun vieraat on I HA NI A! Ne ihmiset, jotka osaavat tulla sisään huomioimatta koiraa saavat ihan kohtuullisen hillityn vastaanoton. Mutta auta armias vieraita, jotka antavat huomiotaan… No, hyppipomppinaamanpesushowhan siitä tulee. Olen alkanut harjoittelemaan tilanteita luopumisen kautta ja töitä riittää vielä. Parempi kuitenkin näin päin, että koira on toodella avoin ja onnellinen kaikista ihmiskontakteista.

– Autossa matkustaminen ja odottaminen. Ei ongelmia. Hyppää käskystä takaboksiin ja sieltä pois (nostan kyllä useimmiten vielä alas). Ei metelöi, saattaa hiukan inistä jos näkee toisia koiria ulkona. On odottanut pieniä hetkiä autossa, eikä ole jäänyt kiinni vinkumisesta / haukkumisesta, hajottamisesta tms. Eli seurailee vain ympäristöä. On toki onnessaan kun väki palaa autoon, mutta ei järjestä mitään kohtausta.

– Luoksetulo. Vauhdikas ja toistaiseksi varma. Paitsi silloin, kun päättää karata pihalta tsekkaamaan onko naapurin koira tavattavissa… Alan oppia olemaan kutsumatta silloin kun peräpää näkyy, se on turhaa. Hetken päästä kun vislaan niin koira kyllä tulee (ellei saanut parempaa seuraa).

– Käsittely. Kaikki sujuu: turkinhoito, hampaiden roplaus, kynsien leikkuu. Minun toimestani, mutta näköjään myös vieraamman antaa käsitellä ihan kivasti. Suihkusta ei erityisemmin nauti, mutta käyttäytyy asiallisesti. Pyyhkeeseen kuivaamista RRrrrakastaa, ja siinä on välillä vähän turhankin paljon intohimoa mukana.

– Ruoka. Ei kerjää. Saattaa kyllä makailla syödessämme pöydän lähistöllä, mutta ei häiritsevästi eikä todellakaan kerjäten. Keittiössä olen opettanut, että jos jotain tippuu, sitä ei saa rynnätä rosvoamaan vaan minä tsekkaan onko se syötävää ja annan sitten joko luvan tai siivoan aarteet parempaan talteen. Tämä on tärkeää, koska lattialle voi tippua myös ei syötäväksi kelpaavaa tavaraa (vaikka xylitolia tai polttavan kuumaa ruokaa).

– Kissat. Niin, kissat. Sanotaanko nyt näin, että Elmon läheisyydenkaipuu on suurempaa kuin kissojen, ja ihan vähän se taitaa myös nauttia kissojen härnäämisestä. Kissat pitävät sen kyllä kurissa, mutta minä en pidä siitä että kissojen perässä kurkotellaan sohvalle, ruokapöydälle tai jopa tiskipöydälle. Kissojen käydessä kuumana on parempi laittaa Elmo seuraamaan tilannetta omaan häkkiinsä, jotta homma ei mene ihan kaaokseksi. Kun kuitenkin kissojenkin on saatava omat leikkihetkensä viettää…

Mitähän vielä? Tässä ehkä olivat ne tärkeimmät. Näin siis homma toimii minun kanssani – pitääkin joku kerta haastatella perheen miesväki ja kysellä miten koira toimii heidän kanssaan kun en ole paikalla.

Arki Elmon kanssa on siis pääsääntöisesti täysin sujuvaa, helppoa ja stressitöntä. Pohjat on nyt tehty ja odotellaan miten murkkuikä sekoittaa pakkaa. Tilapäinen takapakki on todennäköinen, mutta suhtaudun tähän luottavaisin mielin. Olen oikein tyytyväinen arkikäytökseen jo tällaisenaan, ja tästä voi vielä iän myötä helposti petrata noita muutamia heikompia osa-alueita. Voin siis olla todella tyytyväinen – kyseessä kuitenkin ovat ne kaikkein tärkeimmät koiralle opetettavat asiat, sillä niiden kanssa elellään joka päivä koiran koko loppuelämän ajan.

Hyytävä molskahdus

Pitkän päivän illansuussa teimme Elmon kanssa pienen iltakävelyn läheiselle pellolle. Seutu on minulle tuttu jo lapsuudestani, siellä olen ulkoiluttanut koiraa jos toistakin. Paikka on hyvä koiran vapaana juoksuttamiseen, koska näkyvyys on joka suuntaan hyvä, ja tiesin että pellolla kulkevan puron toisella puolen harvoin näkyy koiranulkoiluttajia. (Niin – tiedän, että koiraa ei saa pesintäaikaan pitää vapaana, mutta tosielämässä ilman pelto- tai metsäspurtteja on aika äärimmäisen hankalaa saada nuorelle koiralle terveen kasvun eväät ilman säännöllistä korvat levällään kirmaamista ilman, että koiran on pakkososialisoitava koirapuistossa.)

Sinne siis. Elmo säntäsi vapaaksi päästyään hillittömään hepulijuoksuun. Snautserin omistajat tietävät, miten snautseri juoksee – välillä jopa kovempaa kuin jaloista pääsee. Eikä siinä menossa pennulla ihan aina pääkään pysy mukana. Hunsvotti paineli siis isoja kaarroksia, teki äkkijarrutuksia lentäen puolivoltin itsensä yli. Nauratti. Kunnes yksi kaarros ei kaartunutkaan samassa kulmassa puron kanssa. Ja pläts! Koira molskahti puroon, dippasi kokonaan pinnan alle, nousi näkyviin – ja olisittepa näheet sen ilmeen! Vastarannan penger oli hiukan pysty ja Elmo joutui hetkisen seisomaan nakuksi ajeltua vatsaa myöten vedessä ennen kuin sai ponnistettua itsensä rannalle. Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki: nyt olikin sitten mamma tois puol jokkee eli väärällä puolella puroa. Pohdin hetken lähdenkö kiertämään takaisin kuivalle ylityspaikalle. Mutta riskinä oli se, että koira hätääntyy ja sinkoaa juoksemaan ihan minne sattuu. Elmo mittaili puroa katseellaan, samoin minä. Kutsuin, koira arpoi. Käänsin selän ja kannustin, koira arpoi. Ja hyppäsi – molskis! Eihän se hyppy kantanut rannalle saakka vaan Elmo kastui uudelleen, tällä kertaa kuitenkin ponnistaen samalla vauhdilla itsensä ylös. Ja voi uitettu koira sentään. Juuri trimmattu koira, jolla ei ole mitään suojaa paljaan nahan päällä, viileässä kevättuulessa. Annoin koiran juosta vapaana niin pitkään kuin mahdollista – se kieri heinikossa ja yritti kaikin tavoin saada edes parrasta tippuvan veden pyyhittyä jonnekin.

Onneksemme olimme lähellä kotia. Kylmä pennulla oli, ja se loikki koko matkan hihnassa kuin pillastunut sonni konsanaan. Kyllä maistui lämmin suihku ja pyyhehieronta tämän seikkailun jälkeen. Kuvaa en iljennyt palelevasta, uitetusta koirasta ottaa, mutta ilme oli vielä lämmittelynkin jälkeen hieman surkea.

Elmo ei todellakaan ole tähän saakka ollut mikään vesipeto. Suihkussa käy ihan nätisti, mutta vesilätäköt se kiertää ulkona mahdollisimman kaukaa. Eikä märällä säällä ulkoilu ole ollenkaan kivaa (ennen kuin on jo riittävästi kastunut, sitten ei enää haittaa). Saapa nähdä miten innokkaasti Elmo tekee kesän tullen tuttavuutta luonnonvesiin tämän kokemuksen jälkeen…

Uskomaton aamiaisepisodi

Tätä tarinaa on pohjustettava hiukan. Koirani on ahne. Se on valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseen vaikka vain murusen ruisleivänkulmaa. Koskaan se ei ole jättänyt mitään syömättä ja onpa tuo tavattu tavoittelemasta ruokaa myös keittiön pöydältä. Elmolla on kuitenkin aina ollut merkille pantavan vahva pyrkimys tehdä asiat oikein – siis siten kun minä tarkoitan. Pennun eilinen temppu kuitenkin löi leuan alas hyvä ettei tipahtanut kokonaan:

Elmolla oli aamuruuan aika. Nälkäinen, riehuhepuloiva koira, tiedättehän. Ruuan turpoamista odotellessaan malttoi tuskin nahoissaan pysyä. Aamuni oli hiukan kiireinen, niinkuin nyt lapsiperheessä tahtoo olla. Istutin koiran, laitoin kupin lattialle. Ehdin odotella vain pikaisen katsekontaktin, annoin luvan ”Ota” ja lähdin jatkamaan askareitani. Sen verran silmäkulmastani ehdin nähdä, että koira nousi istumasta ja laski päänsä kupille. Touhuilin aikani toisessa huoneessa, laitoin pyykkiä kuivumaan ja mitä lie.

Lopulta matkani kulki kupin ja koiran ohi. Kiinnitin huomion oudossa paikassa istuvaan koiraan – kas kun se on jäänyt tuohon, ihan kuin yrittäisi viestittää, että vielä on nälkä. Höpsö. No mutta perhana! Kupissahan on koskematon ruoka. Koira isutuu vieressä ja odottaa lupaa saada syödä! Täysin epätodellista. Elmo ei siis ollut ihan varma oliko sittenkään saanut luvan syödä. Ja koska ei ollut varma, oli nostanut nenän kupista ja istunut takaisin odottamaan luvan saamista.

Voin kertoa, etten ihan tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Luvan annoin toki, ja nälkäisenä tuo ahmaisi eväänsä kiduksiin. Sanotaan, että snautserilla on tapana ajatella itse. Mutta että se pystyy ratkaisemaan epäselvän tilanteen itselleen epäedullisella tavalla – enpä olisi koskaan koirasta uskonut!

Koiranilmoja

Koirallisen elämän ehdottomiin huippuhetkiin kuuluvat ”koiranilmat”. Jostain syystä rakastan sitä fiilistä, kun mukavuudenhalu valuu järjenvastaisesti tiehensä ja vaihtuu odotukseen mielipuolisesta tarpomisesta muista kulkijoista hyvin todennäköisesti tyystin tyhjenneillä kaduilla, puistoissa ja metsiköissä. Erityisen mieluisia ovat talviset lumimyräkät. Tänään ei ollut myräkkää, mutta tunnelmaan pääsi kuitenkin reippaanlaisen ja märän lumisateen myötä.

Iltalenkkimme Elmon kanssa suuntautui hieman kaupungin toiselle laidalle, seuduille joilla asuimme ennen nykyiseen kotiimme muuttoa, aikana, jolloin meillä vielä oli sakemannivanhuksemme lenkkiseuranani. Kävelimme puolihuolimattomasti ja päämäärättömästi alueella, löysin pienen metsäpolun ja lähdimme tutkimaan minne se johtaa. Luminen, hämärä metsä oli uppo-oudon näköinen, kunnes yhtäkkiä tajusin tulleemme tismalleen paikkaan, jossa on otettu viimeinen valokuva 8 vuotta sitten edesmenneestä koirastani. Pienen nostalgiahetken jälkeen matka jatkui. Lunta tuiskutti ja se teki ainoastaan lumen valoa hehkuvan metsän lähes aavemaisen oudon ja kiehtovan näköiseksi. Onneksi polut olivat hyvin tallotut ja erottuvat, eikä eksymistä tarvinnut pelätä vaikka en koko ajan täsmällisesti ollutkaan kartalla sijainnistamme. Siellä sitten kiipeiltiin mäkiä, spurttailtiin, kuljeskeltiin. Koira omissa ajatuksissaan, minä omissani, samalla kuitenkin koko ajan luottaen siihen että yhteys koiran kanssa löytyy kyllä yhdellä käskyllä jos tarve vaatii. Se mikä ei vuosien aikana näköjään ole unohtunut on tapa liikkua koiran kanssa metsässä: itse koko ajan kuunnellen ja tarkkaillen, lisäten todennäköisyyttä sille, että ehdin havaita ennen koiraa jonkun yllättävän, oudon muuttujan – jäniksen, muut satunnaiset samoilijat, maastopyöräilijän.

Paluu puolivahingossa tutulle tielle, koira kiinni ja kohti kotia. Sinne jäivät lumiseen metsään kaikki harmit, huolet, ärsyynnykset ja stressi. Tilalla riemu yhdessä jaetusta vapauden hetkestä.

Miten olinkaan voinut tämän unohtaa?

Joululomalla

Saimme tänne etelään lunta juuri ennen joulua ja lomailu on sujunut kyläilyn ja ulkoilun merkeissä. Molemmat vievät erittäin tehokkaasti mehut pois pennusta, joten kotosalla olemme nauttineet hyvin hiljaisesta ja rauhallisesta koirasta, joka ei arkitavoistaan poiketen ole uuvahdukseltaan jaksanut osallistua perheen rutiineihin kuin korkeintaan unista päätä nostamalla ja huokaamalla itsensä uudelleen uneen.

Elmo tutustui varhain aattoaamuna mäenlaskuun oman perheen seurassa ja hetken päästä rinteeseen löytyi koirakaverikin. Ketterä ja hurjan nopea 2-vuotias narttu juoksutti Elmosta enimmät mehut pois ja olipahan tuo meille kaksijalkaisille hauskaa seurattavaa. Pulkista ja niillä laskevista lapsista Elmo ei ollut juuri nimeksikään kiinnostunut, ja yhden törmäyksen jälkeen oppi kerrasta varomaan ettei juokse päätä pahkaa alle. Aikaisempiin koirakokemuksiini nähden on suorastaan ihmeellistä, että koira voi todella olla pulkkamäessä vapaana ja touhuta kaikessa rauhassa omiaan (=kaivaa lumessa töröttäviä oksia ja taimia syötäväksi oksentaakseen niitä illalla kotona…) ilman minkäänlaista tarvetta ryntäillä paimentamaan tai noutamaan pulkkailevia tenavia. Täytyy sanoa, että arkielämässä saalisvietin vähyys ja paimennusvietin puuttuminen eivät ole huonoja juttuja ollenkaan – helpottaa kovasti myös kotona juoksevien ja pihalla pyöräilevien lasten ja koiran yhteiselämää.

Aattoaamun mäenlaskun jälkeen kotipihassa:

Aaton kyläreissu mummolaan sujui Elmon kanssa oikein hienosti. Koira oli tyypilliseen tapaansa kuin olisi ikänsä viettänyt joulua – edes joulupukki ei herättänyt minkäälaista intohimoa, ellei sitten lukuun oteta pukin puukeppiä, jonka Elmo olisi erittäin mielellään vienyt jemmaan järsittäväksi. Nukkuahan koira ei tietenkään kaiken keskellä malttanut, mutta saimmepahan patjamajoitukseen viereemme sikeästi tuhisevan koiravauvan, jonka kanssa oli aamulla ihana heräillä ja lekotella pitkät tovit kaikessa rauhassa (kun ensin oltiin käyty pihalla lirittämässä yöntäyteinen rakko tyhjäksi). Täytyy myöntää, että koiran kanssa samalla patjalla nukkuminen oli niin mukavaa, että en enää kovin paljoa ihmettele niitä ihmisiä, jotka tätä harrastavat ihan vakituisesti. Meille kuitenkin riittää ne pari kertaa vuodessa kun päädymme jonkun nurkkiin vailla oikeaa sänkyä 😉

Tänään Tapanina kävimme jälleen pulkkamäessä ja metsässä, jossa kepit, varvut ja kaikki ihana nakerrettava yritti viedä koiran koko huomion. Ärrsyttävää! Hihnassa Elmo päästää irti herkullisestakin kepinpalasta käskyllä ”Anna olla!” (irti sanaa säästän ihan muihin tarkoituksiin), mutta mitäpä sitä kuuntelemaan kun ihminen on matkan päässä ja koiralla koko metsä tilaa juosta tiehensä risut suupielistä roikkuen. Metsästä painelimme kylään ja Elmo sai vielä jatkaa energian purkua 12-viikkoisen labbispennun kanssa. Kotimatka taittui lumiscootilla potkutellen, Elmo mielettömällä innolla vierellä / edessä painaen. Voi että, kun koira saa kunnolla ikää ja luustonsa valmiiksi niin meillä on tiedossa monia upeita lenkkejä – vetovaljaat on kyllä pakko saada ja koira opettaa kiskomaan niin kovaa kuin kintuista lähtee! Nyt en tietenkään juoksuttanut koiraa hölkkävauhtia kovempaa kuin parin pienen spurtin verran. Ihmeen, suorastaan hämmästyttävän hyvin Elmo juoksee kelkan, juoksijan ja pyöränkin rinnalla ihan poukkoilematta ja kovassakin vauhdissa oman menonsa ihmisen vauhtiin sovittaen niin, että laukka ei lähde lapasista eikä meno muutu kiskomiseksi. Mahtavaa (myös miehelle, joka saanee tästä aikanaan loistavan lenkkikoiran).

Kotona on ollut taas hyvin, hyvin rauhallinen koira. Ei hullumpaa sekään.