Taas on karvoihin katsominen

Olen tässä pitkin talvea suunnitellut Elmon seuraavan trimmauksen ulkoistamista. Ajatuksen tasolla ostotrimmaus todellakin miellyttää: vie reuhahtanut turjake, nouda viimeisen päälle siisti snautseri. Käytännössä koiran päästäminen ihan vieraan ihmisen käsiteltäväksi on tarkemman ajattelun jälkeen tuntunut yllättävän vaikealta. Kuka muka osaa lukea koiraani niin kuin minä itse? Meillä on omat rutiinit trimmaukseen ja tiedän koiran mukavuusalueen rajat ja kuinka paljon se sietää trimmipöydällä. Me ”neuvotellaan” sopivasta asennosta mahdollisuuksien mukaan ja palkkaan Elmoa sopivaksi katsomallani taajuudella. Ja entäs jos löytäisinkin sopivan trimmaajan? Sitten olisi vielä ajan varaaminen, perheen aikataulujen veivaaminen, vieminen ja hakeminen. Vaikeaa!

Joten niinpä vain löysin itseni jälleen kerran käärimästä hihoja ja kasaamasta trimmipöytää olohuoneen koristukseksi. Tällä kertaa homma lähti käyntiin yllättävän helposti, joten tuskin tästä enää useamman viikon kärsimysnäytelmää tulee. Eilen Elmolta lähti yhdellä rupeamalla koko selkälinja niskasta hännäntyveen, eikä siihen tosiaan mennyt kuin reilun tunnin verran aikaa. Jos saisin tässä viikon aikana iltaisin askarreltua kyljet ja ensi viikonloppuna pään sekä kone- ja saksityöt niin homma olisi viikossa valmis.

Ehkä tein heti alkuunsa sen virheen, että omin trimmauspuuhan itselleni – nyt siitä ei osaa enää luopua? Tai jos toisin päin ajattelee, ehkä trimmaamisen opettelu heti alusta alkaen on ollutkin mitä parhain ratkaisu. Varmaan ainakin kynnys itse opettelemiseen olisi ollut paljon korkeampi jos homman olisi ensin ulkoistanut?