Vapautta ja vaarallisia tilanteita

Huomaan olevani todella varovainen päästämään Elmoa vapaaksi ulkoillessamme. Aiemmin koirien kanssa olen ollut rohkeampi, mutta paimenkoira ja noutajat ovat kyllä hiukan eri maata tässä lajissa. Parta lepattaen juoksu on kuitenkin osa snautserin luontoa, ja yritän ainakin kerran viikossa päästää Elmon metsään päästelemään höyryjä. Silloinkin paikan on oltava juuri sopiva – näkyvyyttä sopivasti eikä kuitenkaan liikaa niin, että itse huomaan muut kulkijat suurella todennäköisyydellä ennen koiraa. Ei liikaa polkuja (eli ei liikaa säännöllisiä kävijöitä). En ole ihan varma, onko yltiövarovaisuuteeni syytä vai ei – yhden ainoan kerran Elmo on lähtenyt metsässä näköpiiristä ja hukannut minut ja silloinkin vain hetkeksi. Itse asiassa totesin tämän päivän metsäkävelyllä, että koirahan suorastaan rakastaa kirmata ensin pois ja sitten täysillä luokseni hakemaan kiitosta ja makupalaa. Selän kääntäminen ja suunnan muutos saavat koiran möys singahtamaan lähistölle. Eli se seuraa kyllä minua hienosti. Mutta mutta. Jotenkin tiedostan, että snautserin aivoissa saattaa napsahtaa.

Niin, ja nyt kun tuli puheeksi niin onhan näin kerran käynytkin, viime kesänä. Silloin tosin pellolla, jonka piti olla ns. turvallisen iso: oma ajatukseni oli, että minä näen joka suuntaan ja saan koiran kiinni ennen kuin kiinnostava kohde on liian lähellä. Vaan kuinka kävikään? Elmo kirmasi isoa kaarta pellolla ja etäisimmässä pisteessä minusta näki kaukana, siis monen sadan metrin päässä vieressä kulkevan tien toisella puolella, kaksi jalankulkijaa pieninä pisteinä horisontissa. NAPS. Sinne lähti. Ei auttanut huuto, ei vihellys kun koira oli päättänyt, että nuo kaksi eläkeläisrouvaa ovat todennäköisesti parasta mitä tällä lenkillä tulee tapahtumaan. Jäin epätoivoisen tuijotuksen kera katsomaan perään ja tietysti sitten jo säntäsin itsekin liikkeelle hakemaan karkulaista. Näin koiran juoksevan häntä vispaten tien yli (huh, ei autoja!), rouvien elekielestä tulkitsin, että he eivät olleet kovin kauhuissaan. Vislaus, ja pienen pyörähdyksen jälkeen koira juoksi takaisin (tien yli, huh, ei autoja!). Otin Elmon kiinni ja oikaisin pellon poikki rouvien luo. Pyysin anteeksi, mutta onneksi he suhtautuivat tilanteeseen myötätunnolla ja huumorilla ja jäivät hetkeksi juttelemaan ja ihastelemaan koiraani.

Niin, että ehkäpä ylimääräiseen varovaisuuteen on syytä. Hajujen perässä Elmo ei vielä koskaan (kop kop) ole lähtenyt, eikä saanut näköhavaintoa muista nelijalkaisista (kop kop kop). Mutta riskihän siihen on olemassa, ja meidän lähistön pienissä kaupunkimetsissä isotkaan tiet eivät ole kaukana.

Hallittu riskinotto lienee kuitenkin linjani jatkossakin – vauhdin hurmaa on vaikeaa kieltää kun siitä syntyvä nautinto on niin ilmeistä. Koirapuistossa saa toki juosta, mutta ei se vain ole sama asia kuin kaksin omistajan kanssa risukoissa rämpiminen. Pitäisiköhän muuten uskaltautua parin kuukauden tauon jälkeen myös puistoilemaan?

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s