Sairaslomalaisen harjoituksia hihnassa ja vapaana

Elmo on ollut viikon verran sairalsomalla auto-onnettomuuden jäljiltä, ja on ollut pakko keksiä jotain muuta kuin ulkona sinkoilua koiran väsytykseksi. Ensimmäiset päivät vietimme koiran kanssa sisällä keräten energiaa. Ulkona oli hurjan liukasta, eikä sinne auttanut mennä kuin pikapissalle omalle pihanurtsille. No, tästä liikkeelle päästyämme koira oli kuin olisi lähes täysin unohtanut hihnakäytöksen salat – ne, jotka olivat jo niin hyvällä mallilla, suorastaan ylpeydenaiheeni! Vaan tietäähän sen. Sisällä oloa, patoutunutta energiaa. Purkaahan se täytyy ja kukapa silloin malttaisi odotella sitä hitaampaa hihnan toisessa päässä.

Nyt ollaan sitten siirretty askelmerkkiä pari pykälää taaksepäin ja harjoiteltu hihnakävelyä jälleen tosi lyhyellä hihnalla supertiivisti löysästä hihnasta palkaten ja hihnan kiristymisestä pysähtyen. Kylläsesiitä. Olen joutunut muistuttamaan itselleni, että pitää olla tosi, tosi ja tosi tarkkana siitä, ettei koiralta vaadi liikaa. Se, että se on osannut 10-15 viimeistä hihnalenkkiä ei tarkoita vielä mitään, eikä etenkään sitä, että palkkaamista voisi vähentää. Satunnaistaa ehkä kyllä, mutta vaihtelevaan tahtiin vahvistamista tarvitaan ihan siinä missä ensimmäisilläkin lenkeillä. Hihnakävely _on_ temppu, ja sen muistaminen auttaa myös muistamaan mitä varten oikeasti lenkillä käydään.

Esimerkkinä siitä miten tärkeää oman tekemisen tarkkaileminen ja muuttaminen on koiran opettamisessa, voisin kertoa vielä Elmon intohimoisesta suhtautumisesta risuihin ja keppeihin. Minähän en yhtään tykkää siitä, että koira mussuttaa maasta kaiken löytämänsä, maiskuttaen ja louskuttaen. Elmo on oppinut puolivahingossa, että ”Anna olla” tarkoittaa jättämistä, eli esim. kotipihalla ruusupuskan järsimisen lopettamista, kissojen jahtaamisen lopettamista tai kepin sylkäisemistä suusta (tai kuten tänään, lattialla makaavan emännän otsalla lepäilevän namin jättämistä rauhaan kunnes sen saa luvalla ottaa nätisti). No, hihnassahan tämä tosiaan on toiminut, mutta vapaana Elmo keksi, että turha totella kun ei kaksijalkainen kuitenkaan pääse kaivamaan epätoivottuja eväitä suusta ennen kuin ne on jo hotkaistu. Minä sitten käskytän ja käskytän, ärsyynnyn ja tuskastun kun koira ei usko, vaikka varmasti tietää. No mutta. Hetki kelausta: Miksi ei usko? Miksi uskoisi? Niinpä. miksi uskoisi, kun voi yhtä hyvin jatkaa risujen järsimistä. Ellei sitten lopettaminen johda johonkin paljon mukavampaan. Eli ei kun takaisin niille jäljille, joiden ihan hyvin tiedän johtavan oikeaan suuntaan – kun vain aina muistaisin. Siispä vaihdoin vaatimisen palkkaamiseen. Ensin hihnassa, jossa koira luopuu tietäen, että herkut vaikka kaivetaan suusta jos ei muuten sylje. Anna olla – naksu – nami. Ja sitten vapaana. Ja vaikka tämä ei vielä pomminvarmasti toimikaan niin reitin korjaus on ollut ehdottomasti tarpeellinen ja oikea ratkaisu.

Jos siis koiran – etenkin pennun! – kanssa joku asia ei onnistu hyvällä niin katso peiliin, ota pari askelta johonkin suuntaan ja opeta paremmin. Yksinkertaista, mutta vaatii kovasti kärsivällisyyttä, malttia ja ennen kaikkea jatkuvaa oman pään sisäistä vuoropuhelua. (Ja siitähän minä tykkään.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s