Koirakansalaisen neljä perustaitoa

Kiitos lukijakommentin, muistan nyt kirjoittaa Tommy Wirénin kirjan innoittamana neljästä perusteemasta, joita harjoittamalla, syventämällä ja improvisoimalla koiran kanssa voi tehdä oikeastaan mitä tahansa. Ostin ”Onnistu koirasi koulutuksessa” -kirjan hetken mielijohteesta pentua odotellessani. Se osoittautui hyväksi, suorastaan ilahduttavaksi teokseksi.Ehkä kaikkein parasta lukukokemuksessa oli huomata, että en ole omine pähkäilyineni päätynyt ollenkaan metsään vaan ollut ihan oikeilla jäljillä. Olen saanut monelle omassa mielessä muhineelle asialle ja ilmölle kirjan avulla nimen ja jäsennyksen. Kirjassa on paljonkin mainitsemisen arvoista, mutta nyt lyhyesti näistä neljästä koulutuksen peruskivestä, jotka siis ovat luopuminen, lähellä pysyminen, rauhoittuminen ja kohdetyöskentely. Etenkin kolme tai vähintäänkin kaksi ensimmäistä ovat yhteiskuntakelpoisuuden ehto minkä tahansa koiran kanssa. Kolmannen harjoittelun tärkeys riippuu aika paljon koiran rodusta ja luonteesta – esimerkiksi tämän snautserin kanssa rauhoittuminen ei ole vaatinut erityishuomiota, kun taas edesmenneen sakemannini kanssa siihen olisi pitänyt panostaa paaaljon enemmän. Kohdetyöskentely on erinomaisen tarpeellinen taito heti, jos koiran kanssa haluaa tehdä yhtään mitään muuta kuin vain lenkkeillä, oli sitten kyse vain koiran aktivoinnista tai tavoitteellisemmasta kouluttamisesta. Ihan pakollisena perustaitona en tätä kuitenkaan pitäisi – ilman sitäkin koirasta saa mukavan, yhteiskuntakelpoisen kaverin (mutta samalla koira ja ohjaaja jäävät paljosta paitsi ilman tätä hauskaa leikkiä!).

Minun kokemuksiani:

Luopuminen. Tämän parina on oikeastaan kontakti. Eli koira luopuu jostain muusta ja ottaa katsekontaktin palkkion toivossa. Harjoitellaan joka päivä jollain tavalla ja tämä on kenties tärkein taito tähän saakka. Aloitimme ruualla, ja sittemmin luopumista on hyödynnetty mm. ihmisten ja koirien ohituksissa.

Lähellä pysyminen. Seuraamisen ja arjessa etenkin hihnakävelyn a ja o, liittyy myös hyvin vahvasti kontaktiin. Harjoituksissa olen pyrkinyt olemaan itse mahdollisimman passiivinen, jotta lähellä pysyminen ei muuttuisi houkutteluleikiksi vaan koiran aktiiviseksi toiminnaksi. Arjessa tärkein sovellus on tosiaan hihnakävely ja luoksetulo, mutta myös seuraamisen alkeita olen leikin ja ”vahingon” kautta aloitellut.

Rauhoittuminen. Tämä on ollut Elmolle helppoa eikä ole vaatinut hirveän paljon erillistä harjoittelua, enemmänkin arkisten asioiden tekemistä oikein. Eli sylistä ei koskaan pääse rimpuilemalla. Ovista ei mennä läpi vaan sisään ja ulos siirrytään maltilisesti ja etenkin ulkoa sisään istumisen ja odottamisen kautta. Hyvä harjoitus on ollut seistä pentu sylissä ja lähteä laskemaan sitä hissukseen kohti lattiaa heti kun pentu on rentona. Jos koira alkaa pyristellä, nousee ”hissi” heti takaisin ylös. Elmo osaa hienosti lötköttää ihan lattialle asti ja lähtee siitäkin maltilla eteenpäin.

Kohdetyöskentely. Tätä ollaan harjoiteltu vähiten, mutta tämä on ehkä kaikkein haastavinta ja siksi myös hauskinta ja koiralle väsyttävää. Olen opettanut Elmon koskettamaan nyrkistä suoraksi ojennettua etu- ja keskisormea kuonolla. Lisäksi ollaan nyt sairaslomalla harjoiteltu läpsyleikkiä, eli tassulla avattuun kämmeneni koskettamista. Niin, ja jossain vaiheessa yritin sheipata Elmolle pahvilaatikon koskemista, mutta se jäi kyllä vaiheeseen kun pelkkä pään kääntäminen kohti koiralle merkityksetöntä laatikkoa vaati useamman koulutustuokion.

Eli kaikkien neljän perustaidon osalta ollaan ihan mukavasti liikkeellä koiran täytettyä juuri 16 viikkoa. Kirjoittaessani tajuan kuitenkin, että vihjesanojen opettaminen on jäänyt kovin hataraksi. Olen kyllä ollut vähän sitä mieltä, että arjessa koiran kanssa pärjää hyvin vähillä sanoilla, eli koiran voi opettaa toimimaan ”ajatuksesta” hyvin monessa tilanteessa. Esim. juuri ovella istuminen – mihin siinä tarvitaan vihjesanaa? Kun koira oppii ilmankin tietämään mitä siltä tahdotaan? Epäilen myös, että joskus vihjesanojen, arkikielessä käskyjen, käyttö saattaa toimia ihmisen ja koiran välillä yhteistyötä heikentävänä tekijänä ihmisen erehtyessä herkästi ajattelemaan, että koira ohjautuu pelkillä sanoilla. Ihminen ryhtyy silloin käskemään koiraa ja olettaa, että koira tottelee koska se tietää mitä käsky tarkoittaa. Näin ei kuitenkaan automaattisesti ole, vaan ihmisen toiminnan täytyy tukea sanallista käskyä. Siksi mielestäni voi olla parempi, että koira ja ihminen oppivat toimimaan yhteen ilman sanallista vihjettä. Tokihan Elmokin jo joitain vihjesanoja tuntee, mutta olen yrittänyt pitää niiden merkityksen vielä aika vähäisenä. Luulen, että tässä vaiheessa täytyy käyttää tämän asian pohtimiseen hiukan aikaa ja samalla miettiä mitä vihjesanoja haluan ylipäätään opettaa arjessa ja mitkä sanat jätetään mahdolliseen harrastuskäyttöön.

Sairaslomalaisen harjoituksia hihnassa ja vapaana

Elmo on ollut viikon verran sairalsomalla auto-onnettomuuden jäljiltä, ja on ollut pakko keksiä jotain muuta kuin ulkona sinkoilua koiran väsytykseksi. Ensimmäiset päivät vietimme koiran kanssa sisällä keräten energiaa. Ulkona oli hurjan liukasta, eikä sinne auttanut mennä kuin pikapissalle omalle pihanurtsille. No, tästä liikkeelle päästyämme koira oli kuin olisi lähes täysin unohtanut hihnakäytöksen salat – ne, jotka olivat jo niin hyvällä mallilla, suorastaan ylpeydenaiheeni! Vaan tietäähän sen. Sisällä oloa, patoutunutta energiaa. Purkaahan se täytyy ja kukapa silloin malttaisi odotella sitä hitaampaa hihnan toisessa päässä.

Nyt ollaan sitten siirretty askelmerkkiä pari pykälää taaksepäin ja harjoiteltu hihnakävelyä jälleen tosi lyhyellä hihnalla supertiivisti löysästä hihnasta palkaten ja hihnan kiristymisestä pysähtyen. Kylläsesiitä. Olen joutunut muistuttamaan itselleni, että pitää olla tosi, tosi ja tosi tarkkana siitä, ettei koiralta vaadi liikaa. Se, että se on osannut 10-15 viimeistä hihnalenkkiä ei tarkoita vielä mitään, eikä etenkään sitä, että palkkaamista voisi vähentää. Satunnaistaa ehkä kyllä, mutta vaihtelevaan tahtiin vahvistamista tarvitaan ihan siinä missä ensimmäisilläkin lenkeillä. Hihnakävely _on_ temppu, ja sen muistaminen auttaa myös muistamaan mitä varten oikeasti lenkillä käydään.

Esimerkkinä siitä miten tärkeää oman tekemisen tarkkaileminen ja muuttaminen on koiran opettamisessa, voisin kertoa vielä Elmon intohimoisesta suhtautumisesta risuihin ja keppeihin. Minähän en yhtään tykkää siitä, että koira mussuttaa maasta kaiken löytämänsä, maiskuttaen ja louskuttaen. Elmo on oppinut puolivahingossa, että ”Anna olla” tarkoittaa jättämistä, eli esim. kotipihalla ruusupuskan järsimisen lopettamista, kissojen jahtaamisen lopettamista tai kepin sylkäisemistä suusta (tai kuten tänään, lattialla makaavan emännän otsalla lepäilevän namin jättämistä rauhaan kunnes sen saa luvalla ottaa nätisti). No, hihnassahan tämä tosiaan on toiminut, mutta vapaana Elmo keksi, että turha totella kun ei kaksijalkainen kuitenkaan pääse kaivamaan epätoivottuja eväitä suusta ennen kuin ne on jo hotkaistu. Minä sitten käskytän ja käskytän, ärsyynnyn ja tuskastun kun koira ei usko, vaikka varmasti tietää. No mutta. Hetki kelausta: Miksi ei usko? Miksi uskoisi? Niinpä. miksi uskoisi, kun voi yhtä hyvin jatkaa risujen järsimistä. Ellei sitten lopettaminen johda johonkin paljon mukavampaan. Eli ei kun takaisin niille jäljille, joiden ihan hyvin tiedän johtavan oikeaan suuntaan – kun vain aina muistaisin. Siispä vaihdoin vaatimisen palkkaamiseen. Ensin hihnassa, jossa koira luopuu tietäen, että herkut vaikka kaivetaan suusta jos ei muuten sylje. Anna olla – naksu – nami. Ja sitten vapaana. Ja vaikka tämä ei vielä pomminvarmasti toimikaan niin reitin korjaus on ollut ehdottomasti tarpeellinen ja oikea ratkaisu.

Jos siis koiran – etenkin pennun! – kanssa joku asia ei onnistu hyvällä niin katso peiliin, ota pari askelta johonkin suuntaan ja opeta paremmin. Yksinkertaista, mutta vaatii kovasti kärsivällisyyttä, malttia ja ennen kaikkea jatkuvaa oman pään sisäistä vuoropuhelua. (Ja siitähän minä tykkään.)

Läheltä piti

Elmolle oli käydä oikein tosi pahasti viime viikolla. Se pääsi karkaamaan pihalta (miehen kanssa…) ja juoksi suojatietä ylittäneen pakettiauton renkaaseen. Koira tajusi auton tulon vasta kun oli liian myöhäistä. Se ehti kuitenkin käännähtää sen verran, takaisin tulosuuntaan, että renkaan alle jäi vain vasemman takatassun varpaat. Siitä edelleen, onneksi, Elmo säntäsi juoksemaan täyttä vauhtia suoraan kotiin sen sijaan, että olisi säikähdystään singonnut juoksentelemaan pitkin katua. Minä sain noin minuutti tapahtuneen jälkeen työpaikalle mieheltä soiton, joka alkoi ”Nyt se koira juoksi auton alle!” Voitte jokainen kuvitella, miten ehdin säikähtää ennen kuin sain kaivettua miehestä irti ne pari tärkeää faktaa: ”on hengissä” ja ”vain jalkaan osui”.

Kotona odotti kolmella jalalla linkkaava ja selvästi kipeyttään haluton koira. Eläinlääkärin tutkimuksessa varpaissa ei ollut pienintäkään aristusta, mutta vasemman polven ojennusliike aiheutti selvästi kipua. Molemmat takajalat kuvattiin, ja helpotuksekseni röntgenkuvissa ei ollut mitään merkkejä isommasta vammasta. Lääkäri tutki rauhoitetun koiran polvet vielä tarkemmin käsikopelolla ja uskalsi olla sitä mieltä, että myöskään ristisidevammaa polvessa ei pitäisi olla.

Siispä koiralle kipulääkettä pistoksena, kotiin kuuri särkylääkettä ja lepoa – viimeinen helpommin sanottu kuin tehty. Kävimme vielä perjantaina, 4. päivänä tapaturmasta, Elmon kanssa 16-viikon kunniaksi tehosterokotuksella ja samalla eläinlääkäri tsekkasi kipeän koiven. Vaikka Elmo sitä vielä aika ajoin tuossa vaiheessa lepuutti ja linkkasikin, oli jalka eläinlääkärin kokeilemana ihan eri oloinen kuin akuuttitilanteessa. Ei aristanut venytystä, koukistelua tai painelua. Myöskään varpaissa ei edelleenkään ilmennyt mitään aristuksia. Nyt kun tapahtumasta on kuusi päivää aikaa, on Elmo ollut ilman kipulääkettä 1,5 vuorokautta ja jalan oireilua ei kyllä huomaa ellei osaa varta vasten katsoa, eikä silloinkaan kuin joissain tilanteissa.

Elmo pääsi kyllä säikäyttämään koko perheen oikein perin pohjin, ja jos koiran tärkeys kaikille perheen jäsenille on tullut tähän mennessä jo muutenkin selväksi, niin tämän jälkeen siitä ei ole ollut enää pienintäkään epäilystä. Niin ison huolen ja sen jälkeisen helpotuksen saimme pennun kanssa kokea.