Jotain uutta! Koirakoulu Verkossa

Hirveän hassua, hauskaa ja pelottavaa, kuinka Facebook lukee näköjään jo ajatuksianikin. Olen parin viime viikon aikana pohdiskellut jälkitreenien aloitusta Elmon kanssa löytämättä kuitenkaan motivaatiota jatkaa samasta pisteestä mihin viime syksynä jäimme, eli makkarajäljen ajamisesta. Ryhdyin tästä tuskaantuneena miettimään, voisinko sittenkin kokeilla opettaa jälkeä eri tavalla. Entä jos kokeilisinkin opettaa koiran takaperin – lähtien ilmaisusta ja opettaen, että koira etsii alusta asti jäljeltä ilmaistavia asioita?

Ja kuinka kävikään? Facebook törkkäsi silmilleni tiedon jälkikurssista Koirakoulu Verkossa -palvelussa. Kurssi perustuu juuri tuohon kaavailemaani ajatukseen takaperin opettamisesta. Ja miksen kokeilisi samalla uutta tapaa saada ohjausta omaan koulutustyöskentelyyni? Saattaisinko saada tästä myös kiinnostavaa kirjoitettavaa blogiin? Ei kun testaamaan!

Luvassa ainakin muutama blogikirjoitus sekä jälkitreenistä että erityisesti koirankoulutuksesta verkko-opintoina. Odotan jo innolla!

 

Kätten jälki

Elmon trimmi valmistui noin viikko sitten, ja olen kyllä lopulta ihan tyytyväinen lopputulokseen. Tietysti sitä pientä hiomista löytää aina jälkikäteen, mutta ilokseni voin todeta, että työ on joka kerran helpompaa ja tulos paranee kunkin harjoituksen myötä. Ja niitä harjoituksiahan ei takana vielä kovin montaa ole… Nypin siis karkean peitinkarvan käsin. Niskan yläosan, päälaen ja korvien karva oli niin liukasta, pehmeää ja tiukassa, että en edes yrittänyt vaan ajelin suosiolla. Samoin kuin runko-osan pohjavillan, joka oli runsasta, pitkähköä ja epätasaisen väristä. Sitä nypin ja kampasin pohjavillakammalla sen minkä sain ja loput ajelin koneella siistiksi. Kas tässä lopputulos  koira tosin tuulen tuivertamana ja karva kosteana, mutta kuva kuitenkin kohtuullisen kelvollinen.

Elmo järvelläKoiran kutistuminen trimmauksen myötä yllättää näemmä joka kerta yhtä lailla. Elmo näytti ensimmäisen viikon ajan silmääni ihan rääpäleeltä, mutta nyt alan mieltää sen jo koiraksi rotan sijaan. Onhan tuo vielä kapoinen, mutta arvioni mukaan sopivassa painossa ja 1,5-vuotiaaksi mielestäni kuitenkin ihan sopusuhtainen (ja vielä kehittyvä) nuorukainen.

Taas on karvoihin katsominen

Olen tässä pitkin talvea suunnitellut Elmon seuraavan trimmauksen ulkoistamista. Ajatuksen tasolla ostotrimmaus todellakin miellyttää: vie reuhahtanut turjake, nouda viimeisen päälle siisti snautseri. Käytännössä koiran päästäminen ihan vieraan ihmisen käsiteltäväksi on tarkemman ajattelun jälkeen tuntunut yllättävän vaikealta. Kuka muka osaa lukea koiraani niin kuin minä itse? Meillä on omat rutiinit trimmaukseen ja tiedän koiran mukavuusalueen rajat ja kuinka paljon se sietää trimmipöydällä. Me ”neuvotellaan” sopivasta asennosta mahdollisuuksien mukaan ja palkkaan Elmoa sopivaksi katsomallani taajuudella. Ja entäs jos löytäisinkin sopivan trimmaajan? Sitten olisi vielä ajan varaaminen, perheen aikataulujen veivaaminen, vieminen ja hakeminen. Vaikeaa!

Joten niinpä vain löysin itseni jälleen kerran käärimästä hihoja ja kasaamasta trimmipöytää olohuoneen koristukseksi. Tällä kertaa homma lähti käyntiin yllättävän helposti, joten tuskin tästä enää useamman viikon kärsimysnäytelmää tulee. Eilen Elmolta lähti yhdellä rupeamalla koko selkälinja niskasta hännäntyveen, eikä siihen tosiaan mennyt kuin reilun tunnin verran aikaa. Jos saisin tässä viikon aikana iltaisin askarreltua kyljet ja ensi viikonloppuna pään sekä kone- ja saksityöt niin homma olisi viikossa valmis.

Ehkä tein heti alkuunsa sen virheen, että omin trimmauspuuhan itselleni – nyt siitä ei osaa enää luopua? Tai jos toisin päin ajattelee, ehkä trimmaamisen opettelu heti alusta alkaen on ollutkin mitä parhain ratkaisu. Varmaan ainakin kynnys itse opettelemiseen olisi ollut paljon korkeampi jos homman olisi ensin ulkoistanut?

Hiihtoloma pulkassa

Viime viikko oli täällä etelässä hiihtolomaviikko ja minäkin olin kerrankin lomalla yhtä aikaa lasten kanssa. Elmo touhotti tietysti innolla mukana melkein kaikessa – kameraa vaan ei ehtinyt juuri esiin kaivaa lasten ja koiran kanssa pää kolmantena jalkana painamisen lomassa.

Elmo pääsi lomalla ulkoilemaan pulkkamäkeen lumiskeitillä (ei edelleenkään sitä videota!) ja vetopuuhiin. Jäpikkä veti into tiukkana Stigalla pientä serkkupoikaa, joka huusi kyydistä silmät loistaen ”kovempaa, kovempaa”. Elmohan olisi ehkä mennytkin, mutta minulla ei enää vauhti riittänyt kirittämään yhtään enkä tokikaan uskaltanut laskea koiraa juoksemaan omillaan. Helposti Elmo siis veti kovaa kyytiä reilusti yli itsensä painoista taakkaa. Hyvin lämmiteltynä annoin myös kokeilla kuopus kyydissä – stiga ja lapsi painoivat noin 35 kiloa (Elmo reippaat 15) ja hyvin loivasti alas viettävää tietä vetäminen sujui todella kevyesti. Tuo on kuitenkin jo niin iso paino, että pitkää matkaa en uskalla vedättää, eikä ole tarkoituksenmukaistakaan. Lisäksi liikkeellelähdöissä annan mielihyvin apuja ettei rasitus käy liian kovaksi.

Koira on ilmiselvästi oppinut nauttimaan ihan hurjasti juoksuvedosta, ja sehän on mahtavaa. Mitä kovempaa, sen parempi – ja nyt voin todeta olevan ihan kivaa, että koran koko on suhteessa omiin voimiini, jotka riittävät hidastamaan vauhtia siinäkin tapauksessa, että koiralle tulisi mieleen lähteä ihan vallan käsistä. Nyt vain pitäisi emännän alkaa pikavauhtia kunnonkohotuskuurille, että pysyn perässä…

Vetoja videolla

Nyt kun maassa on pitkästä aikaa – ja ehkä pitkään aikaan – kunnolla lunta, oli IHAN pakko päästä kokeilemaan vielä pieniä spurtteja vaikka eilen jo huhkittiinkin. Tällä kertaa otin juniorimme GoPro-kameran mukaan (kyllä, juoksin kypärä päässä, mutta valitsin paikan jossa ei tarvitse pelätä vastaantulijoiden katseita). Tässä ensin video yhdestä pienestä juoksupätkästä ja sitten vielä viimeinen rutistus lumiscootilla. Hurjaa! Reipasta tahtia siis mentiin, vaikka video hävittääkin vauhdin tunnun tehokkaasti.

Nyt palautellaan seuraavat päivät ja pidetään taukoa vedoista.

 

Canicross-koukussa!

Voiko johonkin asiaan koukuttua välittömästi? Jos siinä yhdistyvät sanat helmikuu, aurinko, lumi, koira, liikunta ja vauhti niin taatusti voi.

Meidän piti käydä Elmon kanssa reippaalla kävelyllä vetovaljaiden kanssa. Ja reippaastihan se sujuikin. Elmolla oli heti alusta alkaen selvä mielikuva siitä mitä nyt tapahtuu (eli en sittenkään pilannut koko juttua edelliskerralla!): kävely lähti heti vedolle ja nenäkin pysyi irti maasta kun sai innokkaita kehuja. Ja koska aurinko paistoi, mieli oli hyvä ja unohdin potevani edellisviikon laryngiitin jäljiltä elämää pahempaa yskää, oli tietysti pakko kokeilla juoksemista.

Ja veljet, miten Elmo juoksi! Juoksi ja veti silkasta juoksemisen ja vetämisen riemusta. Juoksi niin että itsellä meinasi jäädä jalat vauhdista. Ja kun oma kunto ei sallinut kovin pitkiä spurtteja teimme intervalleja. Spurtin jälkeen huonompihappsen hengitys sai tasaannusta Elmon piehtaroidessa hangessa ja kyhnätessä rapsutuksilla. Ja taas juostiin!

Ihan mieletöntä! Nyt tiedän mitä varten aloin viime keväänä (jälleen kerran sen kummemmin ajattelematta ja suunnittelematta) tehdä juoksulenkkejä vaikka juokseminen on aina ollut lähes viimeisenä lajilistallani. Sanoinko jo, että ihan mieletöntä?

Kotipihalla viimeinen lumikylpy ja lumikuorrutettu koira:

20160213_154714

Kiitosta täytyy antaa myös erinomaisille välineille,  jotka meille löytyivät Non-stop dogwearin mallistosta. Suosittelen!

Vetoa ja vyökävelyitä

Elmolla on tuliterä vetovarustus ja olemme muutamaan kertaan päässeet valjaita, hihnaa ja vyötä kokeilemaan. Ekalla kerralla mentiin suoraan jäälle, isäntä ja esikoinen toimivat jäniksinä ja saivat kuin saivatkin Elmon vauhtiin. Minä tulin tukka liehuen perässä lumipotkulaudalla (scootilla). Aika rankka alku. Siitä vähän rauhoituttiin ja nyt olen tehnyt koiran kanssa lenkkiä tavallisilla valjailla ja hihnalla yrittäen opettaa koiraa pysymään koko ajan edelläni, hihna mieluiten kireällä ja erityisesti että lumipaakut ja kellertävät hajumerkit hangella ohitetaan pysähtymättä ja merkkaamatta. Ihan hirveästi kaikkea uutta koiralle! Jo ennen valjaiden hankkimista olen tavallisilla hihnalenkeillä opettanut käskyjä vasen (”vvvaaasen”) ja oikea (”oiiikee”). Nyt sitten vetovyön kanssa on tullut väkisinkin kokeiltua suuntien perillemenoa, kun kädet ovat (ihanasti!) vapaat eikä koiralle tule kiusausta antaa vihjeitä hihnan kautta. Ja ihme kyllä, koirahan tuntuu osaavan suunnat! Suuntien lisäksi käytössä ”ooodota” (pysähdytään) ja tien ylitykseen ”yli”, jolla lähdetään liikkeelle esim. suojatielle tai vaihdetaan 90 asteen kulmassa tien reunasta toiseen sekä ”reuna” joka tarkoittaa pysyttelemistä ihan reunan tuntumassa tai ”penkan puolella”.

Viikonloppuna käytiin reippaalla kävely-/juoksulenkillä ihan kunnon vetovehkeillä ja Elmo innostui jo ihan kunnolla kiskomaan. Käsky on ”meneee!” ja sain ihan älyttömän hyvän pätkän vedettyä puolijuoksua Elmo vetäen vähintään pientä vetoa, mutta myös ihan kunnolla takajaloilla ponnistaen. Perheen lapset antoivat vielä kiriapua seuraavalla pätkällä ja olin tosi tyytyväinen. Käytiin grillaamassa makkarat ja huilaamassa vähän – ja  jälkiviisaana on helppo sanoa, että koira olisi pitänyt taluttaa takaisin ihan tavallisella panta-hihna-yhdistelmällä. Mutta kun siihen asti oli mennyt niin hyvin… ja nälkä kasvaa syödessä. Vaan koirapa oli tuossa vaiheessa väsynyt, eikä touhu ollut enää yhtään niin mallikasta. Veti kyllä, mutta lähinnä penkan reunaan haistelemaan jälkiä ja jätöksiä. Nenä maassa, korvat kuutamolla. Äh, että harmitti. Pitikin pilata se onnistunut suoritus! Ja kun mua harmitti, koira huomasi ja mua harmitti vielä enemmän. Saatiin sentään ennen autoa pieni pirtsakka loppukiri, mutta silti. Olisi pitänyt hoksata, että oikeasti vetäminen on koiralle fyysisesti rankkaa – eihän se ole sellaiseen tottunut ollenkaan. Ja myös henkisesti koira on vetämisen kanssa vielä ihan uusilla vesillä ja touhu rassaa siltäkin osin.

Nyt siis jatkoa varten muistiin: älä ahnehdi. Tee vaikka vain pienen pieniä vetoja niin, että koira tekee oikein (= nenä ylhäällä, hihna pysyy kireällä ja koira keskittyy juoksemaan / kävelemään vetäen). Lenkille voi hyvin ottaa tavallisen pannan ja taluttimen, pukea valjaat lisäksi ja ottaa sitten vaan pieniä pätkiä joustavalla vetohihnalla (hihna voi vaikka roikkua perässä laahaten niin samalla koira tottuu siihen, että perässä tulee milloin mitäkin). Elmo tietää, että käskyllä ”hihna” kuljetaan vetämättä ja osaa kyllä kääntää vetovaihteen pois. Ja nyt kannattaa ennemmin jättää koiralle nälkää kuin uuvuttaa se liialla kiirehtimisellä ja oikaisemalla perusasioissa.

Ihan älyttömän hauskaa liikuntaahan tästä saadaan jahka vaan jaksan kahlata opetteluvaiheen kunnialla läpi. Jo nyt huomaan, että kävely saa lisää vauhtia pienestä vedosta ja hiki virtaa vaikka vauhtia ei ole paljoakaan. Voi tosin olla, että hiki tulee jo pelkästä äänen käytöstä ja koiran kannustamisesta, niin paljon touhussa saa itseään pistää likoon kun oikeastaan mitään muuta välinettä ei palkkaamiseen, kannustamiseen ja ohjaamiseen ole.

Elmo laavulla levähtämässä makkaratulien ääressä:

20160207_130534

Koiranilmoja

Elmo_marka

Helmikuu lähestyy puoliväliä ja säätilaa voisi kuvailla lähinnä ylipitkäksi venyneeksi marraskuuksi. Mutta ei kuulkaa menoa haittaa – yhä edelleen olen sitä mieltä, että koiranilma on paras ulkoiluilma. Ei tule tuskanhiki reippaammallakaan lenkillä ja happea virtaa lihaksiin paremmin kuin milloinkaan. Ja kun ulkona joka tapauksessa kastuu rapaantuu niin miksei sitten saman tien ihan kunnolla? Harmi kun Elmo ei rakasta märkää keliä ollenkaan niin paljon. Mutta kuivattelu lenkin jälkeen on sitäkin mukavampaa.

Nenä kunnossa ja mieli virkeänä

Meillä on Elmon kanssa monenlaisia pieniä arjen virikkeistys-projekteja. Sellaisia hyvin tavoitteettomia, usein vähällä tai olemattomalla suunnittelulla hetken mielijohteesta toteutettuja tuokioita. Ei siis mitään, mistä kannattaa ottaa oppia, mutta ideoita saa toki omalla vastuulla käyttää. Nenän käyttö on yksi askare, joka on koiralle takuulla mieluinen ja luontainen.

Hajun tunnistamista ollaan harjoiteltu hyvin yksinkertaisella kotikonstilla: ripaus kanelia puhtaaseen pakasterasiaan, kansi päälle niin, että jää yhdestä kulmasta raolleen. Toinen pakasterasia eri värisellä kannella (jotta minä tiedän kumpi on kanelipurkki ja kumpi ei) jätetään tyhjäksi. Koiralle näytetään ensin kanelipurkkia uesampaan kertaan niin, että aina kun se nuuhkaisee merkataan toiminto naksuttimella ja annetaan palkka. Nuuhkaisu on siis eri asia kuin vaikkapa purkin tökkääminen kuonolla – Elmon kanssa olin alkuun tarkkaamaton ja koira yhdisti purkin ja nenän käytön toisiinsa ihan väärällä tavalla, eli kuvitteli että sen kanssa toimitaan samoin kuin kosketuskepin kanssa. Seuraavassa vaiheessa purkkia voi viedä vähän etäämmälle ja palkata koiran sen mennessä haistamaan (tai alkuun vaikka vaan lähestymisestäkin jos koira ei mene tutkimaan purkkia oma-aloitteisesti). Kun koira etsiytyy aktiivisesti nuuhkimaan purkkia on aika ottaa mukaan tyhjä rasia. Koira saa ensin nuuhkaista kanelipurkkia, se palkataan ja tämän jälkeen molemmat purkit viedään etäämmäs. Koira lasketaan haistelemaan. Tyhjän purkin haistelu ei johda mihinkään, kanelipurkin pienen pienestäkin nuuhkaisusta saa palkan. Sitten purkkien paikkojen vaihtoa, kolmas purkki kehiin jne. Mielestäni tässä vaatii suurta tarkkuutta huomata milloin koira käyttää nenäänsä ja milloin se vain kokeilee tökätä kutakin purkkia vuorollaan palkan toivossa. Meillä ollaan tässä vielä alkuvaiheessa.

Helpompi nenätemppu on tavaroiden piilottaminen ja etsiminen. Mikä tahansa tavara käy, alkuun on kuitenkin helpompaa lähteä liikkeelle koiralle mieluisesta esineestä. Jos esine on oikein mieluisa, sen voi vaikka vain näyttää koiralle, käskeä koiran paikalle ja viedä esim. huonekalun taakse niin, että koira näkee piilotuksen muttei itse palloa. Sitten vaan lasketaan koira etsimään. Piilo voi olla ensin avopiilo, sitten heti yhden, kahden kerran jälkeen esim. puoliksi jonkin tavaran taakse niin ettei sitä löydä näköaistia käyttäen. Ja lopulta esim. viltin, sohvatyynyn tms. alle, josta koira joutuu jo tosissaan sitä nenällään hakemaan. Tässä on vaarana se, että koira oppii ottamaan esineen itselleen, jopa varastamaan ja livahtamaan sen kanssa karkuun. Kannattaa siis opettaa ensin tavaran luovuttaminen käskystä. Vielä parempi, mutta alkuopettamisen kannalta hitaampi tapa on opettaa alusta asti koira etsimään mitä tahansa niin, että se ei tavoittele tavaraa itselleen vaan se saa palkkion pelkästä löytämisestä. Näin kannattaa toimia, jos arvelee että esine-etsintää haluaa jalostaa jatkossa vähän pidemmällekin. Tällöin liike on mielestäni helpoin (en todellakaan tiedä oikeaoppisuudesta!) opettaa takaperin kuten noutaminenkin. Koira opetetaan ensin ilmaisemaan jollain tavalla esine. Ilmaisun ei tarvitse tässä vaiheessa olla lopullinen ilmaisu vaan riittää, että koira esim. selkeästi katsoo esinettä tai koskee sitä kuonollaan. Naksu ja palkka, naksu ja palkka. Sitten esine siirretään kauemmas ja taas sama juttu – esineen luokse siirtymisestä ja siihen huomion kiinnittämisestä naksu ja palkka. Tähän voi myös yhdistää hajun ottamisen samaan tapaan kuin yllä hajutunnistamisessakin, eli annetaan koiran ensin nuuhkaista esinettä, sitten se viedään pois ja saman hajun uudelleen löytämisestä tulee taas palkka. Näin koira oppii, että sen tulee etsiä juuri tietyn hajuista esinettä. Ja sitten vaan vaikeutetaan.

Koira tykkää näistä nenätuokioista, se oppii keskittymistä ja ainakin toivottavasti myös rauhallista ja määrätietoista työskentelyä. Ja onhan näistä harjoituksista käytännön hyötyäkin. Olen tehnyt Elmolle harjoituksia myös ulkona ja tipautellut käsineitäni milloin mihinkin. Näköähän koira näitä hakiessaan käyttää, mutta pääasia on, että se saa kokea löyätmisen riemua. Tänään Elmo löysi sulavasta hangesta meille ihan vieraan ihmisen lapasen ja sai tietysti herkut siitä hyvästä. Ja illalla löytyi vielä aitamme takaa poikien lämimisharjoituksissa kadonnut tennispallo ojasta sohjolumen keskeltä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joku päivä osuisi kulta-aarre lenkkipolun varrelle…

 

 

 

Eka koulutus

Tehtiin se ja selvittiin kunnialla! Elmon eka ohjattu koulutus. Mentiin hyvissä ajoin, ja jo autolta pissalle viedessä Elmo oli ihan sekaisin kaikista hajuista ja äänistä. Arvelin, että saan sen kuitenkin johonkin näppituntumaan hihnassa sen odoteltua autossa aikansa koulutuksen alkamista. Mutta e-hei. Elmon tajutessa, että parkkis on täynnä koiria, se taisi luulla, että tultiin koirapuistoon. Jätkä veti niin että käsi meinasi irrota – ja Elmohan ei edes vedä! Sen lisäksi, että koira kiskoi, se myös piippasi, tai oikeastaan ulvoi, haukahteli ja tärisi päästä kintereisiin. Apua! Tästä ei tule mitään. Suunnittelin häpeäväni silmät päästäni kentällä koiran videssä minua kuin riepua. Vaikeuskerrointa lisäsi aika paljon edellisyönä itselleni iskenyt nielutulehdus, jonka seurauksena kurkustani oli koko päivän lähtenyt vain eri asteista pihinää, kähinää ja vinkunaa. En siis voinut käyttää äänenpainoja lainkaan koiran ohjaamiseen – minä, joka normaalioloissa käytän ääntä tietoisesti runsaasti hyväkseni koiran ohjaamisessa.

Alku oli kieltämättä painajaismainen. Seisoskelin kentällä ohjaajan haastatellessa viereisiä koirakkoja. Elmo ryntäili ja haahuili hajujen ja toisten koirien perään. Kuuli sentään hetkittäin ääneni ja malttoi istahtaa käskystä puoleksi sekunniksi. Onneksi tuossa vaiheessa tajusin, että odottelu on pahasta. Keräsin itselleni ilokierroksia, innostin koiraa mukaan ja yhtäkkiä se tajusi, että hei – täällä tehdään tottista! Ja lähtihän se siitä. Touhuilin välittämättä siitä ettei ollut meidän vuoro ja se tosiaan toimi. Heti kun pysähdyin seisoskelemaan alkoi ympäristö kiinnostaa.

Olen käyttänyt kaksistaan treenatessa lähes pelkästään saalis/taisteluleikkiä palkkana – ruokapalkkaa olen käyttänyt nykyään vain uusien liikkeiden opettamisessa tai ns. hienosäädössä. Nyt olin kuitenkin funtsinut, että on parempi lähteä kentälle taskut pullollaan keitettyjä broilerinsydänkuutioita. Totesin hyvin pian, että namit onkin nimenomaan the juttu, ja patukalla voisi tänään viskata vesilintua – koiralla oli korvien välissä ihan liikaa ristipainetta keskittyäkseen leikkiin. Ja toisaalta sen kierroksia ei tarvinnut yhtään nostaa, ympäristö teki sen ihan riittävällä tavalla. Nameien kanssa ja ottaen tarpeeksi takapakkia vaatimustasossa alkoi koira yhtäkkiä toimia. Saatiin hurjasti kehuja hienosta seuraamisesta ja muutenkin hyvän näköisestä tekemisestä ja kontaktista. Jee! Eikä ohjaaja suostunut uskomaan alussa esittämääni väitettä, että koiran moottori käy ehkä hitusen hitailla pk-touhuihin, oli kuulemma niin hyvää menoa, että varmasti viettiä löytyy kun sitä oikein rakennetaan. Näin toivotaan.

Nyt ihan into piukeana odotellen seuraavaa kertaa. Hei jee! Tästä se lähtee!